Ghana calling: Kumasi

Eilen lähdettiin puol 8 aikoihin ajamaan kohti Kumasia. Mentiin ensin trotrolla Circlelille (keskusaukio Accrassa), josta jatkettiin matkaa tosi uudenaikaisella bussilla. 4 tunnin kuluttua bussissa oli meistä vapaaehtoisista jäljellä enää minä ja samassa projektissa oleva Hannah sekä kaksi muuta saksalaista. Loppumatka projektille meni ruuhkasta ja taksissa olleesta liskosta huolimatta hyvin. Meidän projekti on siis sekä orpokoti että koulu, eli paikka on melko iso kompleksi. Paikan yhteydessä on myös kirkko, jonne ihmiset kokoontuu kolme kertaa viikossa. En malta odottaa, että pääsen mukaan jammailemaan! Vessat toimii, kun niihin kaataa vettä, 100 m päässä on pieni kauppa ja vettä saa lähellä olevasta pumpusta, eli asiat on melko hyvin. Saatiin myös omat huoneet, mikä on kiva. Eilisilta meni suurimmaksi osaksi lasten kanssa touhutessa ja paikkaa ihmetellessä. Vaikkei ehitty tekemään mitään kovin ihmeellistä, niin olin jo 8 aikoihin ihan valmis käymään nukkumaan. Nukahtamista vaikeutti kuitenkin ulkoa kantautuvat äänet ja pelko siitä, että herään seuraavana aamuna käärmeen vierestä... Aamulla heräsin kuitenkin jo ennen kelloa suht koht pirteänä(ei tapahdu koskaan!) ja kävin suihkussa (=sanko).

Tänään ollaan ihan koko päivä leikitty lasten kanssa: pelattu korttia (paljon!), hypitty narua, pelattu futista ja vaan oltu. Lapset on iältään 3-17-vuotiaita, eli oikeestaan kaikenikäisiä. Kaikista pienimmätkin on tosi itsenäisiä: lapset osaa kertoa, mistä saa ostettua halvinta vettä, (paikasta, jonne mentiin sai 2 cedillä n. 10 kg vettä. Euroina summa vastaa n. 50 senttiä) pelata vaikeita pelejä, kantaa raskaita vesi/hiekkasankoja pään päällä ja askarella rikkinäisistä ilmapalloista superpalloja. Päivän hitti oli Hannahin ja minun hiusten letittäminen. Oon saanut tänään siis ainakin kymmenkunta erilaista kampausta. Meillä on täällä myös lemmikki: Peace-koira, jonka lapset osti n. kuukausi sitten 2 cedillä. Koira pestään päivittäin ja sille on rakennettu oma koppi, jonne lapset vie tiuhaan tahtiin ruokaa.

En oo kokenu vieläkään pahemman luokan kulttuurishokkia, vaikka obrunia (valkoihoinen) kuulee huudettavan useamman kerran päivässä. Nyt oon vaan onnellinen siitä, että päästiin tänne projektiin ja voidaan aloittaa varsinainen elämä täällä. Twi ei vielä suju (yllättäen), joten kommunikointi pätkii välillä. Suurin osa ihmisistä, lapsia myöten, puhuu kuitenkin tosi hyvää englantia, joten eiköhän tässä pärjätä.