It's malaria

Malaria on tällä hetkellä melko ajankohtainen, koska kaksi vapaaehtoista ja yksi meidän koulun opettajista on sairastanut kyseisen taudin parin viime viikon aikana. Meidän vapaaehtoisten porukassa mielipiteet malarianestolääkkeistä ja niiden käyttämisestä vaihtelee melko rajusti. Osa on sitä mieltä, että mitään lääkkeitä on turha käyttää, osa sitä mieltä, että lääkkeet on ehdottomasti hommattava ja osa käyttää lääkkeiden sijasta malarialta suojaavaa teetä. Itse oon melko vahva estolääkkeiden puolestapuhuja. Niinpä aattelin kertoo mielipiteeni usein kuulluista argumenteista.




"Malaria ei tapa." Itseasiassa tappaa: Wikipedian mukaan vuosittain 584 000-855 000 ihmistä kuolee malariaan. Okei, suurin osa kuolemista tapahtuu tietenkin oloissa, joissa ei ole mahdollisuutta lääkkeisiin ja sairaalahoitoon, mutta se ei poista sitä faktaa, että malaria voi tappaa.


"Lääkkeet on kalliita." Sain koko puolen vuoden malarianestolääkkeet vähän yli 100 eurolla, mikä ei oo mun mielestä paha summa. Estolääkkeitä on siis kolmea laatua: Malarose, Lariam ja antibiootit. Syön ite antibiootteja.


"Lääkkeistä saa kauheita sivuvaikutuksia." Monet on varmasti kuullu Lariamista ja sen aiheuttamista sivuoireista, esimerkkinä psykoosi. Huolenaihe on ihan tosi. Sain itekkin melko vahvoja hallusinaatioita viime kesänä, kun söin Lariamia Kenian matkalla. Sivuoireita ei kuitenkaan tuu kaikille, joten lääkettä kannattaa kokeilla ennen suoralta kädeltä hylkäämistä. Ja jos Lariam ei jostain syystä itselle sovi, niin vaihtoehtoja on todella muitakin. Oon nyt syönyt antibiootteja lähes 2,5 kk ilman minkäänlaisia sivuoireita.


"Ei oo terveellistä syödä niin paljon antibiootteja." On totta, että jollain tasolla antibioottien popsiminen voi rasittaa elimistöä ja huonontaa vastustuskykyä, mutta oon varma, että lääkkeet, joilla elimistö pumpataan täyteen malariaa sairastaessa, on varmasti vielä epäterveellisempiä.


"Käytän hyttysmyrkkyä, pidän pitkiä vaatteita ja nukun malariaverkon alla." Ootko silti säilynyt täysin ilman hyttysenpistoja? Yksikin pisto kun riittää...


Tällaista pohdintaa tänään. Tiivistyksenä vielä, että useimmiten malariasta selviää noin viikossa, mutta eikö senkin viikon voisi käyttää paremmin, kun sängyssä makaamalla?

Begoro

Nils ja Simon vieraili meidän projektissa pari viikkoa sitten, joten nyt oli vastavierailun aika. Pakattiin tavarat jo torstai-iltana, joten perjantaina päästiin lähtemään heti ruokailun jälkeen. Mentiin ensin Kejetiaan, jossa tavattiin kaks muuta vapaaehtosta, Friedermann ja Hannes. Sitten aloitettiin meidän matka kohti poikien projektia ja Begoroa. Matkattiin yhteensä 7,5 tuntia ja trotroja ehdittiin vaihtaa kolme kertaa. Aika meni kuitenkin mukavasti plantaasipsejä syödessä ja musiikkia kuunnellessa. Matkan aikana ehdittiin kokea myös rankkasade. Kyllä jää Valio-myrskyt kakkoseksi, kun vertaa täällä pauhaaviin puhureihin: pilvetön taivas muuttuu hetkessä myrskykeskukseksi. Kaikissa autoissa oli hätävilkut päällä sadekuuron aikana, koska näkyvyys on sateen aikana huono. Viimeinen osuus Osiemista Begoroon oli kyllä aikamoinen koettelemus: ulkona oli jo pimeää ja olin tosi väsynyt, joten jouduin oikeesti tekemään töitä, etten ois lentänyt vieressä istuvan matkustajan syliin, kun kuski kaahasi pitkin kuoppaista, pimeää tietä. Perille kuitenkin päästiin ja nähtiin festivaalien aikaansaama väenpaljous. Kohta tietä pitkin asteli värikkäästi pukeutuneiden ihmisten seasta joukko obruneita: kaikki projektin 8 vapaaehtosta tuli tervehtimään meitä. Nils ja Simon oli varannut etukäteen Hannahille ja mulle huoneen Guest Housesta, joten heitettiin tavarat huoneeseen ja sen jälkeen liityttiin muiden vapaaehtoisten kanssa Hot Spottiin. Oli kiva jakaa kokemuksia ja rentoutua, mutta 12 aikoihin olin niin väsynyt, että toivotin hyvät yöt muille ja painuin pehkuihin. Hannah tuli pian perässä, eikä mennyt kauaa, kun oltiin molemmat sikeessä uneessa.

Lauantaina herättiin, syötiin aamupalaa ja sitten suunnattiin kulku kohti poikien projektia, Nation Builders koulua/orpokotia. Kauaa ei tarvinnut kävellä, koska Begoro ei ole iso: kaupungissa on yksi pääkatu, jota pitkin kävelemällä pääsee melkeinpä joka paikkaan. Koulu löytyi vähän sivummasta, rauhalliselta sivutieltä. Ihastuin paikkaan kyllä heti ensisilmäyksellä. Etupihalla on nurmikenttä, jossa lapset voi juoksennella, ja pihalla kasvaa puita, joiden varjossa on mukava istua. Paikassa on kyllä oma totuttelemisensa: kaikki 8 vapaaehtosta asuu kahdessa huoneessa, joten yksityisyyttä ei oikeestaan oo. Lapsia on paljon, joten aina on joku tarvitsemassa jotain. Suihkuja ei myöskään oo ja vessat on pihan perällä, joten yölliset vessareissut saattaa olla vähän tympeitä. Paikan vapaaehtosilla on oikeesti paljon töitä ja vastuu lapsista on käytännössä heillä. En tiiä, olisko musta tollaseen projektiin, mutta toisaalta ihastuin siihen, kuinka intensiivistä kaikki oli. Kuten sanottua, Begoro ei oo iso ja tuntuu melkein maaseudulta Kumasiin verrattuna, mutta se tarkottaa sitä, että paikassa on oma rauhansa. Vapaaehtoset viettää tosi paljon aikaa projektissa ja tosiaan elää omalla tavallaan lasten ehdoilla.

Rakastuin myös paikan maisemiin. Begoroa ympäröi vehreät vuoret joka suunnalta, mikä oli tosi mukavaa vaihtelua Kumasiin. Täällä kun tuntuu välillä, että tilaa hengittää ei oo. Kumasissa on siis myös vuoria, mutta ne tuntuu jotenkin kaukaisilta, kun on kaupungissa tuhansien ihmisten ympäröimänä. Vuoret luo aina jotenki tilan tuntua ja vapautta. Käytiin myös kattomassa vesiputousta, joka on vaan 15 minuutin kävelymatkan päässä päätieltä. Vesiputous tuntu jotenkin maagiselta. Oli absurdia löytää sellanen paikka niin läheltä kaupunkia. Kyllä luonto on ihmeellinen. Ja vielä hienompaa on nähdä tällasia paikkoja koskemattomassa luonnossa, kun luonnonpuistossa. Tai no luonnonpuistojahan nimenomaan suojellaan, mutta on ihanaa nähdä jotain tällaista ilmaiseksi.
Palattiin projektilta takaisin päätielle juuri sopivasti näkemään johtajakulkue. Kulkue koostui siis eri heimoihin kuuluvista ihmisistä ja näiden heimojen johtajista. Johtajia kannettiin hienosti koristelluilla tuoleilla ja joku heilutti suuria varjoja. Kuultiin myös kovaäänistä musisointia ja nähtiin mahtavia heimovaatteita. Ihmiset otti kuvia sekä kulkueesta että meistä. Oli varmaan aikamoinen näky nähdä 12 valkonaamaa pienessä Begoron kaupungissa. Kulkueen jälkeen vietettiin ilta taas Hot Spotissa jutellen ja naureskellen. Begoron vapaaehtoisilla on tosi tiivis ja hauska porukka. Oli kiva nähdä uusia naamoja ja jakaa kokemuksia.

Aloitettiin kotimatka jo aamulla, koska pyrittiin olemaan perillä ennen pimeää. Matka takaisin menikin paljon nopeemmin, mikä oli hyvä, sillä olo ei ollut kovin kaksinen pitkäksi venyneen illan takia... Nyt on akut ladattu ja oon taas valmis uuteen viikkoon!

 

Liikenne ja liikkuminen

Oon puhunut monta kertaa trotroista, mutta nyt ajattelin kertoa, kuinka niillä matkustaminen todella toimii. Meidän vakioreitti on Kejetiaan, eli Kumasin keskustorille, ja takaisin. Matka on tosiaan vaan n. 7 km, vaikken sitä aluksi meinannut uskoa, koska matkaan menee aina vähintään 40 minuuttia. Pahimpaan ruuhka-aikaan jopa 75 minuuttia. En kuitenkaan pane yhtään pahakseni hidasta etenemistä, koska tykkään yleensäkin istua autossa ja täällä se on vielä normaalia ihanampaa! Ai miksi? Siksi, että joka puolella on niin paljon nähtävää: tavaraa pursuavia putiikkeja, juoksevia lapsia, kiireisiä aikuisia, eläimiä, ruokaa ja upeita maisemia.


Kejetiaan halutessamme kävellään pari sataa metriä meidän projektilta päätielle, jossa trotroja kulkee jatkuvasti ohi. Trotron tunnistaa (jos ihmisiä täynnä oleva pikkubussi ei riitä tunnistukseen) keltaisista rekisterikilvistä. Usein auton ikkunasta roikkuu myös "Mate" eli ns. sisäänheittäjä, joka heiluttaa kättään ja huutaa paikkaa, jonne trotro on matkalla. Auton pysähdyttyä varmistetaan vielä, että se on menossa haluamaamme suuntaan ja sitten hypätään kyytiin. Toisinaan tunnelma on melko tiivis, mutta aina ollaan mahduttu! Mate kopauttaa olkapäähän, kun on aika maksaa matka. Perushinta on 1,50 cediä eli n. 35 senttiä.


Autot ei usein oo kovin uusia, mutta vaan kerran ollaan jääty tien sivuun. Takaa tuli kuitenkin toinen trotro, joka otti meidät heti kyytiin. Kyydittä jäämistä ei siis kannata pelätä, vaikka trotrojen kunto saattaa välillä huolestuttaa. Autot on loppujen lopuksi uskomattoman kestäviä teiden kuntoon nähden. Päätie on melko hyvässä kunnossa, mutta heti kun siltä poiketaan asfaltti muuttuu hiekkatieksi, joka on täynnä kuoppia.


Suomen teillä kuvittelen olevani hyvä kuski, mutta täällä en kyllä istuisi ratin taakse. Sääntöihin tottuneelle suomalaiselle liikenne ilman sääntöjä tuntuu nimittäin melko hurjalta. Liikennemerkkien bongaaminen on nimittäin harvinaisuus. Kuskeilla näyttää silti olevan keskenään liuta kirjoittamattomia sääntöjä: usein risteyksestä tulevaa väistetään, vaikkei mikään merkki sitä velvoita. Toisaalta taas, parempi kai väistää kuin jäädä alle. Jonojen ollessa pitkiä autot nimittäin änkevät koloihin, joita ei varsinaisesti ole olemassa. Liikennevaloja on melko harvassa, ainakin meidän vakioreitin varrella. Tööttäysten määrä on loputon. Nyt olen kuitenkin jo tottunut siihen, että tööttäystä käytetään varoituksena olemisen lisäksi ärsytykseen, tervehtimiseen, kiittämiseen ja ihan vaan huvin vuoksi.


Vierustoverin kanssa ei usein tule komnunikoitua, tervehdyksiä lukuun ottamatta. Yksi asia tulee kuitenkin huomioida: on epäkohteliasta syödä tarjoamatta muille. Tai näin olen ymmärtänyt. Kukaan ei varmasti mainitse asiasta, mutta haikeita silmäyksiä ruokaa kohtaan tulee varmasti. Veden juominen tai pienen välipalan (jogurttijuoma, plantaasipsit) syöminen on ymmärtääkseni kuitenkin ihan ok. Helpoimmalla pääsee, kun jättää syömiset, ellei ruokaansa halua sitten jakaa.


Kaiken kaikkiaan trotro on oikein mallikas kulkupeli, jonka kyydissä olemista tuun varmasti ikävöimään!

Yhdet häät ja neljät hautajaiset

Lauantaina oli siis Naomin enon hautajaiset, (Naomi ja Adelade on sisarpuolia) jonne lähdettiin jo heti aamusta. Mentiin kolmella eri trotrolla ja oltiin n. 2,5 tunnin päästä perillä puoli 12 aikoihin. Hautajaisten oli määrä alkaa klo 14, joten meillä oli pari tuntia aikaa vaan kierrellä ja jutustella jo paikalla olevien vieraiden kanssa. Kylä, jossa hautajaiset pidettiin, ei ollut iso ja varsinainen tapahtuma tapahtui tiellä, jonne oli pystytetty kolme katosta. Järjesteltiin tuolit ja joku nosti vainajan kuvan eräänlaisen hautajaiskoristeen päälle. Vähän kahden jälkeen paikalla oli jo sen verran väkeä, että ohjelma aloitettiin. Vainajan lähiperhe istui suurimman katoksen alla olevien tuolien ensimmäisessä rivissä ja vuorotellen jokainen seurue kävi tervehtimässä heitä. Kättelyiden jälkeen paikalla olevat perheet alkoivat vuorollaan käydä miehen luona, joka kirjoitti ylös perheiden lahjoittaman summan. Ghanassa on tapana, että hautajaisvieraat lahjoittavat vähän rahaa vainajan perheelle. Saadut rahat menevät hautajaiskuluihin ja vainajan lapsille. Jos lapsia ei kuitenkaan ole, rahat jaetaan lähiperheen kesken. Jos saadut rahat eivät riitä kattamaan vainajan velkoja ja hautajaiskuluja, lähiperhe jakaa velan keskenään maksettavaksi. Perhe, joka on lahjoittanut rahaa, saa todistukseksi kuitin, jossa lukee lahjoitettu summa. Joku perheenjäsenistä kävelee kuitin kanssa juontajan luokse, joka lukee lahjoitetun summan. Tämän jälkeen vainajan perhe käy kättelemässä ja kiittämässä summan lahjoittanutta perhettä/seuruetta.

Hautajaiset jatkui seuraavat pari tuntia samalla kaavalla. Ainoa keskeytys oli kylän johtajan ja tämän seurueen saapuminen paikalla. He kävivät kättelemässä vainajan perhettä ja sillä aikaa muut hautajaisvieraat nousivat seisomaan kunnianosoituksena johtajalle.
Kukaan vieraista ei itkenyt (ainakaan julkisesti) ja taustalla soiva kovaääninen musiikki piti tunnelman melko hilpeänä. Varsinaista ohjelmaa rahanantamisen lisäksi ei kuitenkaan ollut. Lähdettiinkin 4 aikoihin jo takaisin päin, koska edessä oli taas pitkä kotimatka.
Pukukoodina hautajaisissa on yleensä musta. Vanhemmat naiset ja miehet saattavat kuitenkin pukeutua mustaan ja valkoiseen.

Sunnuntaina lähdettiin Nilsin, Simonin ja Celinen (vapaaehtoisia) kanssa käymään taas järvellä. Toinen kerta ei ollut yhtään huonompi kuin ensimmäinen, koska tällä kertaa käytiin myös uimassa ja söin ruoaksi nugetteja ja ranskalaisia! Nils ja Simon jäi vielä meidän projektiin yöksi, koska heidän oma projektinsa sijaitsee n. 5 tunnin päässä. Nilsin ja Simonin kertoillessa juttuja heidän projektistaan, tajusin taas, kuinka tyytyväinen oon meidän paikkaan. Pojat oli myös tosi onnellisia saadessaan aamulla leipää ja teetä, koska yleensä niiden aamupala koostuu pelkästä puurosta.

Viikonloppu oli rankka, mutta kiva! Viikot menee kyllä ihan huimaa vauhtia, huomenna on torstai ja sitten taas viikonloppu!

Arkea

Viime päivinä ollaan oltu koulussa, käyty uimassa ja opeteltu laittamaan ruokaa. Sunnuntaina päätettiin Hannahin kanssa, että pestään pyykkiä: aurinko paistoi ja pyykkivuori oli ehtinyt kasvaa jo ihan kiitettävästi, joten ei voitu keksiä tekosyitä sen lykkäämiselle. Vaikka kädet oli tunnin jälkeen rakoilla, niin pyykkäminen auringon paistaessa ja jutustellessa oli oikein mukavaa. Pyykkäysurakan jälkeen lähdettiin uimaan Maliton ja Ibrahimin kanssa. Allas oli yhden hotellin sisäpihalla ja pääsymaksu oli muistaakseni 10 cediä. Allas ei ollut iso, mutta voi sitä ihanaa tunnetta, kun sai pulahtaa veteen! Muut paikallaolijat oli vähän ihmeissään nähdessään kaksi obrunia ja mietittiin vähän, oliko meidän bikinit ihan soveliaat, mutta kukaan ei kyllä kattonut pahasti... Meidän päätarkoitus oli kuitenkin opettaa Ibrahim uimaan. Ghanassa uimataito ei oo mikään itsestäänselvyys: järviä ei oo lähettyvillä, eikä uiminen oo yleinen harrastus. Ibrahim jopa tunnusti pelkäävänsä vettä ja siks alku olikin vähän kankea. Parin tunnin päästä Ibrahim oli kuitenkin ainoa, joka jaksoi vielä uiskennella, kun kylmä vesi oli meille länsimaalaisille liikaa.

Eilen pidin mun ihan ensimmäisen oppitunnin: englantia 7. luokkalaisille. Vaikka vähän jännitin, niin tunti meni tosi hyvin. Englantia opetan lisäksi myös 8. luokkalaisille ja I.C.T:tä samalle 7. luokalle. Vähän on vielä opeteltavaa käytännön jutuissa: en esimerkiksi vieläkään hoksaa opettajien käyttämää virheiden korjaus- taktiikkaa, vaikka oppilaat yrittikin sitä sinnikkäästi opettaa. Tunteja pitää myös valmistella aika paljon etukäteen, koska oppilailla ei oo oppikirjoja ja kaikki kirjoitetaan vihkoon. Välillä tuntien paikat on myös vähän hukassa muilta opettajilta, joten saattaa olla, että oppitunti on pidempi tai lyhyempi, mitä lukujärjestyksessä. Kaiken kaikkiaan oon kuitenkin innoissani tästä opetusprojektista!

Ghanassa kaikkien yliopiston suorittaneiden (jos ymmärsin oikein) pitää suorittaa eräänlainen kansalaisvelvollisuus. (vähän kun siviilipalvelus)Niinpä Naomi lähtee tänään 5 tunnin päässä sijaitsevaan kaupunkiin suorittamaan omaa velvollisuuttaan. Tehtävä kestää kaikkiaan n. vuoden verran, mutta Naomi sai sovittua työpaikkansa pomon kanssa, että voi välillä tulla käymään täällä. Vähän on haikea ja ehkä jopa jännittynyt fiilis siitä, miten asiat tulee toimimaan ilman Naomia. Se on kuitenkin vastannut kaikista käytännön asioista ja on samalla meidän lähin yhdyshenkilö. No, Adeleit on onneks vielä täällä! Naomi ja Adeleit oli luvannu opettaa meitä laittamaan ruokaa, joten eilen oli viimenen mahdollisuus tähän, vielä kun oltiin kaikki koolla. Valmistettiin (tai no Naomi ja Adeleit valmisti ja me pilkottiin vähän sipuleita ja hämmennettiin kattilaa) yamia ja kastiketta. Oli hauskaa nähdä, miten ruoka oikeesti syntyy, mutta harmikseni tajusin, että näiden ruokien valmistaminen Suomessa on melko mahdotonta, koska meiltä ei esimerkiksi löydy palmuöljyä (vai löytyykö!?) eikä erästä tiettyä sipulia. Viikonloppu lähestyy taas huimaa vauhtia, enää 2 päivää! Nils ja Simon toisesta projektista saattaa mahdollisesti tulla meidän projektiin yhdeks yöks ja lauantaina on Naomin enon hautajaiset, joten ohjelmaa riittää!

The pool

Green pepper and onions

Kokkikolmoset! (Naomi, Adeleit, Hannah) 

Valmis annos!

Bug's life

Kanat, liskot (vähän ku sisiliskot, mutta isompia ja värikkäämpiä) ja ötökät. Kolme asiaa, jotka voi löytää, kun vaan kääntää katseensa. Oon ollu näiden kaikkien suhteen melko sopeutuvainen. Tai no kanat nyt ei kauheena järkytyksenä tullu, mutta liskot ja jättikokoiset ötökät vaati aluks vähän totuttelua. Yhden liskon kanssa vietetyn taksimatkan ja hotelliyön jälkeen aloin kuitenkin lämmetä näille pikkuotuksille.


Ja sitten tapahtui jotain. Toissayönä olin sikeessä unessa, kun heräsin siihen, että joku tai pikemminkin jokin käveli pitkin huoneen seinää. Otin taskulampun ja yritin mahdollisimman nopeesti paikallistaa oikeen paikan, ettei otus ehtis kadota. No, ehtihän se. Silti se jatkoi liikkumistaan aina kun laitoin valon pois. Ja tää eliö ei pelkästään kävelly vaan myös lensi. Aloin miettiä päässä mahdollisia vaihtoehtoja. Lintu? Lepakko? Olin ihan varma, että kyseessä on joku iso eläin, kun se aiheutti niin paljon melua. Hetken oli hiljaista ja sitten otus alko taas liikkua. Apua, nyt se meni maahan. Nyt se on sängyn alla. Hypähdin sängystä ja odotin sydän kurkussa pamppaillen, että mikä sieltä mönkii ulos. Ja vastaushan on....torakka. Siis mitä? Kaiken tän melun takana on pieni torakka. Tai no pieni ja pieni, pituudeltaan varmaan 7 cm. Lepakon rinnalla torakan pitäis olla helpotus, mutta ei se kyllä suoraan sanottuna ollut. Tää oli kyllä jo kolmas mun huoneessa majaillu torakka, mutta kaikista kovaäänisin yksilö. Sain torakan ulos, mutta unta oli vaikeampi pyydystää takaisin: säpsähdin jokaista pientä ääntä ja huoneessa, jonka seinät on täynnä pieniä rakoja, niitä ääniä on paljon. Toisaalta kai helpottavaa, että mun suurin ongelma tällä hetkellä on otus, jonka läpimitta on alle 10 cm, mutta tää oikeesti vaikuttaa mun unensaantiin. Kuumuuden, itikoiden ja kirkosta kantautuvan musiikin lisäksi nyt pitäis siis vielä pelätä, että torakat valtaa mun huoneen. Okei, toi oli ehkä turhan dramaattisesti ilmaistu, mutta jostain syystä ajatus seinissä vaeltavista tuholaisista saa mun ihon kananlihalle. No, enää kuukausi jäljellä tätä sadekautta; Googlen mukaan torakoiden ja muiden ötököiden määrä kasvaa aina sadekausina. Ja Googlehan tietää kaiken.

Myrskyn jälkeen

No okei, ei mun viime kirjotus ihan myrskyä vastannut, mutta kyllä siitä varmaan tyytymättömyyden ääni kuulsi läpi. No, myrskyn jälkeen on poutasää. Tässäkin tapauksessa. Pari viime päivää on nimittäin ollu tosi kivoja. Eilen koko koulupäivä meni isojen lukujärjestysten piirtämiseen ja tänään oli myös melko kiireinen päivä. Tai no aamupäivä ei niinkään, mutta kun oltiin taas istuskeltu useampi tovi, päätettiin kysyä Naomilta, tarvitaanko meitä tosiaan koko päivää koulussa, kun tekemistä ei tunnu riittävän. Naomi sanoi, että sen onkin ollut tarkoitus jutella meidän kanssa, mutta kiireen takia ei ole ehtinyt. Alkuperäinen tarkoitushan oli, että ensimmäinen viikko tarkkaillaan ja sen jälkeen ilmoitetaan, mitä luokkaa/ainetta haluttaisiin mahdollisesti opettaa. Ollaan nyt tarkkailtu koulussa 3 viikkoa, mutta me ollaan kuitenkin Afrikassa, joten asiat vie tunnetusti aikaa. Hannahin kohdalla saksan opettaminen oli loogisin vaihtoehto, mutta itse ajattelin, että englannin opettaminen voisi olla helpointa. Naomi kysyi, olisinko valmis opettamaan englannin lisäksi myös I.C.T:tä, koska kyseisen aineen opettaja on melko kiireinen. Vaikken mikään tietokonenero olekkaan, niin luulen, että pystyn opettamaan ihan perusjuttuja. Ensi viikolla istutaan siis alas Naomin ja I.C.T-opettajan (joka opettaa myös englantia) kanssa ja sovitaan, mitä luokkia opetan ja milloin toimin avustajana.

Kerroin aiemmin, että yks meidän tehtävistä koulussa on ruokailussa avustaminen. Lähinnä se oli viime viikkoina sitä, että nostettiin lautaset valmiiksi pöytiin Nursery-luokkaa varten ja autettiin lapset oikeille paikoille. Tänään Naomi sanoi, että voidaan myös auttaa lasten syöttämisessä, koska osa lapsista on vielä hyvin pieniä, (~2-vuotiaita) eikä syöminen onnistu heiltä itse. Ruokailun jälkeen autettiin myös tiskaamisessa ja lattioiden lakaisemisessa. Ei muuten ollut ihan helppo homma! Riisin määrä yhden ruokailun jälkeen on nimittäin suuri. Eikä pelkästään pöydillä, vaan tuoleilla ja lattioillakin. Hannahin täytyi mennä pitämään saksan tunti, joten sain kokonaisen tunnin kulutetuksi jynssämällä lattioita. Sen jälkeen olin niin poikki, mutta niin onnellinen! Vihdoin jotain oikeita hommia. Oikeestaan saatiin heti lisää töitä, kun vaan osattiin niitä pyytää. Meille sanottiin jo sopeutumisleirillä, että meille ei tulla antamaan valmista tehtävälistaa projekteissa, vaan meidän täytyy olla itse aktiivisia ja tehdä itsestämme hyödyllisiä. Ollaan Hannahin kanssa pyritty aina tarjoamaan apua tiskaamisessa, siivoamisessa, yms. koulun ulkopuolella, mutta koulussa se on vaikeampaa. Siellä ei ole ollut helppoa löytää omaa paikkaa, koska kaikilla muilla on jo omat tehtävänsä.

Loppujen lopuksi meidän päivät alkaa olla jo aika täysiä: aamupala 7.00, kouluun 8.00, koulusta pois 15.00, ruoka 18.00, study hall 19.00, study hall päättyy 21.00. Yhdeksän jälkeen oon jo niin väsynyt, että käyn yleensä suoraan nukkumaan. Meillä on päivän aikana varsinaista vapaa-aikaa 3 tuntia, koulun päättymisen ja ruoan välillä. Hannah kertoi, että sen organisaation vapaaehtoiset saisi työskennellä 35-40 tuntia viikossa ja meillä nuo tunnit kyllä ylittyy. Oon kuitenkin tyytyväinen meidän päivärytmiin, enkä kaipaa enempää vapaa-aikaa. Viikonloput on kuitenkin vapaita ja sillon on aikaa tehdä enemmän. Nyt valmistaudun study halliin ja odotan innolla huomista, nimittäin viikonloppua!

2. luokan lukujärjestys

Ostettiin tänään friteerattuja plantaaseja, nam!

Meidän kotikatu