Ghanalainen joulu

Oon jouluihminen: rakastan koristelua ja leipomista ja tykkään joulun suunnittelusta. Uskoin joulun ilman lunta (loskaa...), kuusta ja tuttuja ruokia olevan kova paikka tällaiselle perinteitä rakastavalle intoilijalle. Ja olihan se. Tavallaan. Selvisin joulunpyhistä kuitenkin odotettua paremmin. Mitä meidän jouluun sitten kuului?

Torstai lähti käyntiin melko arkisesti: syötiin aamupala ja sen jälkeen pesin pyykkiä kaksi tuntia. Kun kerrankin oli energiaa, päätin siivota myös huoneen. Tässä vaiheessa Hannah ilmoitti masentuvansa kohta totaalisesti, jos ei saa jotain tekemistä. Niin lähdettiin sitten kaupunkiin, jossa tehtiin pieniä ostoksia (mm. Orange is the new blackin 1. ja 2. tuotantokausi 1,20 eurolla!). Ostosten jälkeen tavattiin Friedemann ja Hannes, vapaaehtoiset toisesta projektista, ja syötiin yhdessä fufua. Syömisen jälkeen lähdettiin trotrolla kohti meidän projektia. Autossa oli aikaa hiljentyä miettimään joulua. Ympärillä maailma (tai Kejetian tori) pyöri ihan samalla tavalla kuin ennen: kauppiaat myi kaikkea astioista vuohiin ja ihmiset oli yhtä iloisia ja äkäisiä kuin aina. Oikeastaan ainoat joulusta kertovat merkit oli tonttulakit, joita myytiin kadulla ja liikenteenvalvoja, joka toivotti hyvää joulua. Joulua ei siis noteerattu oikeestaan mitenkään. Yllättävää kyllä, en silti ollut yhtään surullinen (paitsi vähän haikea Suomessa odottavia jouluruokia kohtaan). Kai joulu tuntui vaan niin kaukaiselta täpötäydessä trotrossa, jossa lämpötila oli varmaan lähemmäs 40 astetta.

Meidän projektilla tehtiin hedelmäsalaattia, juotiin viiniä ja kuunneltiin musiikkia. Ehdin myös soittaa kotiin, jossa joulu oli mennyt hyvin perinteisellä tavalla, valkoista maata lukuun ottamatta. Näin mielessäni kuvan siitä rauhasta, joka laskeutuu lahjojen avaamisen jälkeen, kun maataan sohvalla suklaata syöden ja joululeffoja katsoen. En kiellä, etteikö tuo kuva tuntunut houkuttelevalta, mutta päätin jättää turhat haaveilut sikseen ja keskittyä siihen mitä meillä oli: hedelmäsalaattia, viiniä ja ystäviä. Mitä sitä nyt muuta edes tarvitsee? Ja hei, joulu on taas ensi vuonna.

25. päivä meni myös melko ohi, koska vietettiin Hannahin kanssa koko aamupäivä tonttulakkeja metsästäen: lapsilla oli joulujuhla, jossa heidän oli tarkoitus esiintyä ja kyllähän tanssiesitys vaatii tonttulakit seurakseen! Kotiin päästyä olin niin väsynyt, että olisin voinut mennä suoraan nukkumaan, mutta meidät pyydettiin seuraamaan lasten talent-kilpailua koululle. Vietettiin siis seuraava kaksituntinen yrittäen pysyä hereillä ja seurata twiksi tapahtuvaa ohjelmaa. Lapset oli kyllä tosi taitavia talenteissaan ja esityksiä oli ilo seurata, mutta kaikki välihöpötykset meinas olla liikaa. Juhlan jälkeen vietin loppuillan sarjoja katsellen ja hiljaisuudesta nauttien.

Sunnuntai oli joulupäivistä ehdottomasti paras: annettiin lapsille joululahjat (niistä lisää myöhemmin), syötiin Adeleiden ja Naomin kanssa ihanaa ruokaa ja vietettiin loppuilta lasten kanssa tanssien. Naomin lahja lapsille oli pari pientä rakettia, jotka sitten ammuttiin illan päätteeksi. Yksi tosin päätyi keittiön katolle ja aiheutti pienoisen sydänkohtauksen itse kullekin, mutta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Joulunpyhistä selvittyä voikin suunnata katseen kohti tulevaa, nimittäin uutta vuotta!

Cause you had a bad day

Torstaipäivän aamu ei kertonut yhtään siitä, miten päivä tulisi päättymään. Päivä ei nimittäin alkanut ollenkaan huonosti, päinvastoin. Heräsin aikaisin ja kävin hakemassa yhden oppilaan kouluun. Koululla meitä odotti nouseva juhlatunnelma: musiikki pauhasi ja Naomi kiinnitti viimeisiä koristeita. Pukeuduin valkoisen paidan ja mustan hameen sijaan kukkakuvioiseen tunikaan. Lapsetkin oli panostaneet pukeutumiseen: tytöillä oli mekot päällä ja pojilla siistit paidat ja farkut. Vietettiin viimeinen koulupäivä tanssien (lapsilla on pienestä pitäen rytmi veressä!) ja syöden. Ruokakin oli viimeisen koulupäivän mukainen: lapsille Indomieta (nuudelia kasviksilla) ja aikuisille fufua. Hyvin syöneenä ja väsyneenä lapset alkoi pikkuhiljaa valua kotia kohti ja me jäätiin siivoilemaan paikkoja. Apujoukkojen kanssa saatiin koulu kuntoon ennätysajassa. Koulupäivä oli menestys ja ihan liikutuin, kun oppilaat tulivat hyvästelemään. Yksi oppilaista kertoi ikävöivänsä minua tulevan loman aikana. Myös opettajat halasivat ja toivottivat hyviä lomia. En arvosta kaikkien opettajien opetusmetodeja, mutta henkilöinä pidän kaikista! (Ihan muutamaa lukuun ottamatta...)

En oo mikään intohimoinen pakkaaja, joten aloitin pakkaamisen meidän reissua varten vasta koulupäivän jälkeen. En ollut sunnuntain jälkeen vaivautunut tarkastamaan matkakassaa, koska olihan se turvassa repun taskussa. Vaan kun ei ollutkaan. Alkuun ajattelin vaan laittaneeni rahat toiseen taskuun, mutta koko repun (ja laukun ja toisen laukun ja koko huoneen) tutkittuani totesin jonkun ottaneen rahat. Kuka? Mitä? Milloin? Kerroin Naomille tilanteesta ja paljastin, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin kadottaneeni enemmän kuin olin ku kuluttanut. Aikaisempina kertoina summat oli olleet pieniä, joten olin vaan uskotellut itselleni, että olin käyttänyt rahat johonkin. Nyt kyseessä oli kuitenkin 250 cediä eli noin 60 euroa - täällä hyvinkin suuri summa!
Naomi oli tietysti järkyttynyt ja kertoi, ettei tällaista oo koskaan aikasemmin sattunut. Vapaaehtoiselle. Muutamia varkaustapauksia on silti ollut: yksi lapsista varasti pastorin asunnosta 500 ja toinen lapsista 70 cediä yhdeltä kirkon jäseneltä. Naomi kutsui lapset koolle ja sen jälkeen me lähdettiin ostamaan uusi lukko oveen - jollain lapsista täytyy olla avain, koska muuta mahdollisuutta sisäänpääsyyn ei oo.

Matkalla lukko-ostoksille Naomi törmäsi mieheen ja alkoi kiivas väittely twiksi. Naomi selitti myöhemmin, että mies oli puuseppä, jonka piti korjata yksi ovi koululla. Naomi maksoi miehelle etukäteen, mutta tämä ei koskaan tullut paikalle. No, asia saatiin ratkaistua: Naomi otti miehen puhelimen ja sanoi antavansa puhelimen takaisin, kun mies tulee palauttamaan summan.

Vielä yksi sattumus ehti tapahtua paluumatkalla: Hannah astui yhteen betonisista ojista ja satutti jalkansa. Ilman valoja saa kyllä oikeesti kattoo, mihin astuu.

Perillä saatoin pakkauksen päätökseen pikaisesti ja kävin nukkumaan, koska seuraavana aamuna herätys oli klo 3.30. Eilen alkoi siis meidän matka kohti Cape Coastia, mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt kuvia viimeisestä koulupäivästä:

Pientä pintaremonttia

Kuten aiemmin mainitsin, niin koulun ja orpokodin yhteydessä on koko ajan joku pieni projekti meneillään: joko maalausta tai raappausta tai uusia kalusteita. Kunnostaminen tietysti vaatii rahaa, jota koululla ei käytännössä ole. Usein remontit rahoitetaankin lahjoituksina saaduilla varoilla. Osa aiemmista vapaaehtoisista järjesti keräyksiä, joiden avulla rakennettiin esim. uusi kylpyhuone- ja suihkurakennus lapsille. Tässä siis pari kuvaa siitä, miten ympäristö on muuttunut meidän tulon jälkeen:

(Kuvat ei suostunu menemään oikein päin, pahoittelut)

Pojat on poikii

Kuvittelin aina, että pienet lapset on se "mun juttu" - eli jos lähtisin vapaaehtoistöihin, haluaisin toimia pienten lasten kanssa. Maailmanvaihdon hakemuksia täytellessä pyysin itse päästä Columbuksen orpokotiin, koska paikan nettisivut antoivat olettaa, että orpokodissa asuu n. 60 lasta, joista suurin osa leikki-ikäisiä. Todellisuudessa orpokodissa asuu n. 25 lasta, joista suurin osa on päälle 10-vuotiaita. (Niin ja siis huomiona, että sivujen ei ole tarkoitus huijata ketään, niitä ei vain ole ehditty päivittämään) Alussa voin myöntää olleeni pettynyt, kun lapset olikin paljon vanhempia ja itsenäisempiä kuin luulin. Olin kuvitellut, että meidän ensisijaisena tehtävänä olisi lapsista huolehtiminen ja päivittäisissä asioissa auttaminen. Päädyttiin kuitenkin opettajiksi. Kaduttaako? Ei yhtään. En koe suurta paloa opettamista kohtaan yleisellä tasolla, mutta oppilaat on niin ihania, että oon aina innoissani, kun pääsen pitämään tuntia. Tässä pohjustusta aiheeseen, josta alunperin halusin puhua - nimittäin pojista.

Kahdella luokalla, joita opetan, on yhteensä yksi tyttö, eli päivät tulee pääosin vietettyä poikaseurassa. Suurin osa näistä pojista on joko orpoja tai boarding-oppilaita, eli poikien kanssa tulee vietettyä aikaa myös koulun ulkopuolella. Orpokodissa asuu myös tyttöjä, mutta suurin osa tytöistä on sen ikäisiä, että viettävät aikaa mieluummin omassa porukassa. Pojat myös helpottavat veli-ikävää: kaipaan (toisinaan) valtavasti kahta kotona odottavaa veljeäni. Se, mikä pojista tekee niin ihania on heidän kiinnostuksensa maailmaa kohtaan, rehellisyytensä ja huumorintajunsa. Vaikka pyritään opiskelemaan tunneilla ahkerasti, niin aina jää aikaa myös jutusteluun ja vitsailuun. Päätin koota tähän alas mieleenpainuneita tapahtumia poikien kanssa:
- Hannah tuskaili hameensa kanssa, kun se oli täynnä kuivaa ruohoa. Pari nuorempaa poikaa jäi kiinni, kun olivat varastaneet jotain pientä, joten Naomi päätti antaa sopivan rangaistuksen: poikien piti nyppiä jokaikinen ruohonkorsi hameesta. Pojat hoiti homman oikein tunnollisesti.
- Meneillään oli vasta toinen kouluviikko, kun pojat yksi päivä koulun jälkeen naureskelivat ja supisivat jonkun kirjan ympärillä. Kysyin, mille pojat nauroivat ja vastaushan oli (mikäs muukaan kuin) lisääntymistä käsittelevä kappale biologian kirjassa. Paikalle saapui miesopettaja, joka sitten päätti valoittaa poikia kyseisestä asiasta. En ennättänyt poistua paikalta, joten kuuntelin puoli tuntia opettajan selostusta kuukautiskierrosta ja siemensyöksyistä. Pojilla oli hauskaa.
- Oon saanut jo useampia naimisiinmenoehdotuksia 13-14-vuotiailta pojilta. Välillä joku pojista sitten toteaa, että "Tänään me mennään naimisiin". Oon onnistunut välttymään seremonioilta vastaamalla, ettei poika ole hankkinut minulle vielä sopivaa mekkoa.
- Yksi päivä pojat päättivät alkaa haistella toistensa kenkiä kesken oppitunnin. Aikansa haisteltuaan yksi pojista löysi kengän, joka ei haissut ja kierrätti sitä sitten ympäri luokkaa. Poika vuorollaan haistoi kenkää ja totesi sitten, että "Se ei haise!"
- Pojat on hyvin kohteliaita ja huomaa kyllä, jos ulkomuodossa on tapahtunut muutosta. Paras kommentti oli kyllä, kun ostin uuden hameen ja yksi pojista totesi, että "That dress is too beautiful!"

Välillä päivät tuntuu raskailta, eikä opettaminen huvittaisi, mutta useimmiten mieli muuttuu, kun alan pitämään tuntia ja huomaan, että pojat oikeesti oppii jotain. Aina ei tietenkään mee niin kuin Strömsössä (vihaan tota sanontaa, joten loogisesti päätin käyttää sitä) ja opettaminen turhauttaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että pojat on aina poikia.

*Some of the pictures from Hannah's camera 

Extreme makeover

No ei sentään. Vähän muutosta kuitenkin: ensin päätettiin Hannahin kanssa leikata kuivat latvat pois ja sitten letittää hiukset. Tyydyin ihan omiin hiuksiin, mutta Hannah päätti ottaa askeleen kohti afrikkalaista identiteettiä ja letittää hiukset niin kuin paikalliset tekee. Letitysoperaatio lisäkkeineen tuli yhteensä maksamaan 90 cediä. Kampaaja tais kyllä lisätä hintaan vähän obruniekstraa, koska muut opettajat oli ihan kauhuissaan kuullessaan hinnan. Itse maksoin mun pikkuleteistä 5 cediä, mikä ei kukkaroa onneks hirveesti rasittanut.

Letit näyttää hyvältä, mutta niihin on kuulemma totutteleminen: aluks hiukset tuntui tosi raskailta ja nukkuminen oli vaikeeta kivun takia. Viikkoa myöhemmin tilanne on parempi, mutta hiusten tyvet kutiaa helposti. Hiuksia ei voi pestä, mikä rajoittaa niiden käyttöikää.

Paikallisten hiukset ei usein kasva 10 senttiä pidemmiksi, joten monet naiset turvautuu lisäkkeisiin tai peruukkiin. Letit kieltämättä näyttää hyvältä ja yleensä laitetut hiukset kestää hyväkuntoisina noin 5 viikkoa. Letitetyt hiukset siis helpottaa elämää huomattavasti, joten en ihmettele niiden suosiota. Hannah myös kertoi suhtautumisen oleman vähemmän agressiivista uusien hiusten myötä: kauppiaat ei kisko käsistä yhtä paljon tai huutele perään. Yritystä samaistua kulttuuriin arvostetaan.