Ajatusvirtaa

Vielä muutama vuosi sitten kuvittelin naiivisti, että vapaaehtoistyö on sitä kriisialueilla tapahtuvaa toimintaa, jossa pelastetaan lapsia nälkäkuolemalta ja silpomiselta. No okei, käsitin kyllä, ettei auttaminen oo aina näin radikaalia, mutta haaveilin aina pääseväni asioiden ytimeen ja auttamaan konkreettisesti. Mitä enemmän otin selvää vapaaehtoistyöstä, tajusin, että useimpien vapaaehtoisten tehtävä on auttaa ihan arkisissa asioissa: opettamisessa, siivoamisessa, ruoan valmistamisessa... Vuosi sitten, kun päätin tosissani hakea vapaaehtoistöihin, lueskelin Maailmanvaihdon nettisivulla olevia blogeja. Yllätyin sitä, kuinka hauskalta vapaaehtoisten elämä vaikutti: oli aikaa matkustella ja viettää aikaa kavereiden kanssa. Ajattelin, että ehkä olisikin ihan hyvä, ettei ensimmäinen auttamisprojekti olisi turhan vaativa. En kuitenkaan halua vähätellä yhtäkään maata tai projektia! Jokaisessa maassa ja paikassa on omat haasteensa ja sopeutuminen vie aikaa. On kuitenkin eri asia esim. opettaa koulussa, kuin olla töissä turvakodissa, jossa lapset on joutunut kokemaan vaikka mitä kauheuksia. Niinpä olin tyytyväinen päätyessäni Ghanaan: tiesin maalla olevan pitkät juuret vapaaehtoisten suhteen ja tiesin projektien olevan huolella valittuja ja hyvin organisoituja.

No, täällä sitä nyt ollaan hengailtu 5 viikkoa. Tähän asti kaikki onkin sujunu tosi hyvin! Jopa liian hyvin. Voiko niin ees sanoa? Ensimmäisen viikon sopeutumisleirillä oli aikaa totutella ruokaan ja tavata muut vapaaehtoiset. Sitten tultiin projektiin, jossa ensimmäinen viikko oli lomaa koulusta. Toisella viikolla alkoi koulu, mutta meidän ei vielä tarvinnut alkaa opettamaan. Tällä hetkellä meillä on vasta pieniä hommia: ruokailussa avustaminen, liitujen jakaminen ja yhden tytön saattaminen kotiin aina koulun jälkeen, mutta saadaan koko ajan lisää opetushommia. Välillä mielessä häivähtää kuitenkin ajatus: "Tässäkö se nyt on? Eikö meitä tosiaan tarvita kuin liituja jakamaan? Tulin tänne, koska olin valmis tekemään töitä ja nyt niitä ei olekkaan tarjolla?" Toisinaan taas mietin, että en oo täällä vapaaehtoisturistina. Enkä voi olla samanlaisessa asemassa, kun lääkärit tai muut oikeat ammatti-ihmiset. Oon kuitenkin yks käsipari lisää ja siitä ei koskaan oo haittaa. Tulin tänne, jotta oppisin tuntemaan uuden kulttuurin ja tekemään oman osani yhteisön hyväksi. Ja sitähän mä just teen: tervehdin naapurinrouvaa matkalla vakiopuotiin ja leikin lasten kanssa, jotka on ilosia siitä, että saa letittää mun hiuksia. Sopeutumisleirillä myös todettiin, että me tullaan varmasti oppimaan paljon enemmän, kun pystytään opettamaan. Ja se on varmasti totta. Ja täytyy myöntää, että oon koulupäivien jälkeen ihan poikki, vaikkei meillä paljon hommaa olekkaan.

Seuraava asia, jota oon miettinyt, on raha. Sopeutumisleirillä meille sanottiin, että mitään ei oo pakko antaa, mutta kaikkea saa antaa. Ei nimittäin oo mitenkään tavanomaisesta poikkeavaa, että projekteissa opettajat saattaa vihjailla huonokuntoisista pöydistä, tai siitä, kuinka lapset joutuu kulkemaan resuisissa vaatteissa. Meidän projektissa tätä ongelmaa ei oo ollut. Meiltä ei oo kertaakaan pyydetty rahaa mihinkään. Rahantarve ei kuitenkaan koskaan katoa, eikä meidänkään koulu oo rikkaimmasta päästä. Opettajien palkka on ollut jo useita viikkoja myöhässä, joten pari päivää sitten päätin antaa loput mun tämän hetken käteisvarastosta Naomille. Yhden opettajan palkka on 100 cediä, joten mun 650 cedillä (~175 e) palkka pystytään maksamaan 6 opettajalle. Hannah kertoi, että organisaatio, jonka kautta se on täällä, ei hyväksy minkäänlaista rahan antamista. Perusteluina se, että me ollaan täällä töissä, emme antamassa rahaa. Toisena, rahan antaminen luo stereotypian rikkaista valkoihoisista. Kolmantena, maksumiehenä toimiminen luo paineita tuleville vapaaehtoisille. Nää kaikki on kyllä totta. Tietysti toivoisin, että koulu pystyis hankkimaan rahat itse, mutta en vaan nää sitä mahdollisena tällä hetkellä: lapsia ei oo tarpeeks, eikä näin ollen koulumaksuja kerry menojen kattamiseksi. Opettajien motivaatio opettamiseen taas on heikko, koska palkkaa ei kuulu. Niinpä en tunne syyllisyyttä siitä, että annoin sen, mitä mulla oli. Jos tää on tärkein keino, jolla tällä hetkellä voin auttaa, niin sitten se on.

Välillä on helppoja päiviä ja välillä vaikeita. Tänään on se jälkimmäinen. Aamu alkoi kaatosateella, josta kyllä tykkään, mutta se tarkoitti sitä, että lähes puolet oppilaista ja osa opettajista oli poissa. Niinpä opetin koko päivän luokkaa, jossa oli 4 oppilasta. Olin aiemmin tehnyt pari tehtävää valmiiks opetustilanteita varten, mutta loppupäivästä olin jo melko neuvoton, kun en keksinyt, mitä opettaa. Oppilaat oli myös melko levottomalla tuulella, mikä ei tehnyt opettamisesta yhtään helpompaa. Välitunnilla yksi tyttö taas sai mun hiukset semmosille solmuille, että koulun jälkeen joudun leikkaamaan niistä pari pois. Tällä hetkellä jalat tekee kuolemaa, mutta vesi on loppu, joten pakko vielä raahautua lähipuotiin sitä ostamaan. Loppujen lopuks noi kaikki on ihan pikkujuttuja, eikä oo tapahtunu mitään muista päivistä poikkeavaa, mutta välillä vaan tulee stoppi vastaan. Sillon on hyvä vaan todeta, että huomenna on uus päivä, antaa tän vaan mennä omalla painollaan. Oon myös ikävöiny jonkun verran kotia ja tuttuja asioita. Toisaalta, kuten jo aiemmin mainitsin, kaikki on olosuhteisiin nähden tosi helppoa. Tunnin päästä saan taas mennä valmiiseen ruokapyötään ja illalla opiskelen lasten kanssa, jotka saa aina hymyn huulille!

Välillä pitää vaan saada purkaa kaikki. Joten tänään hyväksyn nää fiilikset ja huomenna oon liikkeellä taas uudella asenteella. Kuten klisee kuuluu: Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

ps. Postaustahti varmaan hidastuu vähän, koska kone ei oo ihan täydessä toimintakunnossa. Mulla on kuitenkin paljon ajatuksia, joita haluaisin päästä jakamaan, joten toivon, että saan uuden osan tähän koneeseen nopeesti. Odotan myös, että pääsen lisäilemään ennen-jälkeen kuvia tästä paikasta, koska muutoksia tapahtuu koko ajan!

Matkalaukun ykköset

Tässä siis lista asioista, joiden mukaan ottamista oon arvostanut eniten viimeisen kuukauden aikana: (eilen tuli kuluneeksi tasan kuukausi Ghanaan tulosta!)

Reppu: Tähän mennessä ollaan tehty vasta yks kunnon reissu, mutta uskon, että lisää on tulossa. Ja reissuilla reppu on erittäin hyvä! Tai no oikeastaan välttämätön. Itelläni on mukana Dakinen ihan normaalikokoinen reppu ja se toimi ainankin yhden yön reissulla tosi hyvin!

Flipflopit: ...tai sandaalit tai läpsyt tai millä nimellä niitä nyt haluaa kutsua, on mun kaikkien aikojen lempikengät! Ja syitä on kaksi: niin helpot ja niin mukavat. Ei hiosta eikä purista. Voin valehtelematta myöntää, että oon kävelly koko viime kuun pelkästään läpsyissä. (koulua lukuun ottamatta, koska siellä läpsyjen käyttö on kielletty)

Meikinpuhdistuslaput: Välillä vettä ei oo saatavilla tai sitä on vähän, joten silloin meikinpuhdistuslaput on ollu pelastus! Enkä siis oo meikannu mitenkään paljon, mutta pelkän puuterinkin poistaminen iholta vaatii yleensä jotain ainetta. Ja näitä voi käyttää tavallisen kosteuspyyhkeen tapaan myös käsien puhdistamiseen! (tai lian poistamiseen vaatteista, testattu on)

Kirjat: Vaikka päivät menee koulussa, on iltasin yleensä vapaa-aikaa. Ja välillä jopa niin paljon, ettei koneellakaan riitä tarpeeksi tekemistä. Sillon on kiva kaivaa kirja esille ja vaan ottaa rennosti! Otin mukaan 7 kirjaa ja silti piti pyytää vanhempia lähettämään lisää, kun pino uhkaa jo loppua... (Otin myös mukaan kirjan, jossa on 650 sudokua, eli ainakin sudokuja riittää)

Shampoo & hoitoaine: Otin mukaan isot pullot TreSemmén shampoota ja hoitoainetta, jotta ei heti tarvis ostaa uusia. Luulenkin, että ne tulee riittämään ainakin melkein koko ajaks. Täältäkin tietysti saa shampoota ja hoitoainetta, mutta ne ei ehkä oo parhaita hennolle, pohjoismaalaiselle hiustyypille. Isojen pullojen lisäks ostin pakkauksen, jossa oli 2 pientä, täytettävää pulloa. Niihin on ollu kätevä lisäillä shampoota aina tarpeen mukaan! (kuivashampoo on ollu hyvä päivinä, kun ei oo päässy/jaksanu mennä suihkuun...)

Makuupussi: Vaikka iltasin on melko kuuma, jossain vaiheessa yötä tulee yleensä vähän kylmä ja sillon on kiva käpertyä makuupussiin. Otin mukaan McKinley- merkkisen pussin, joka painaa vaan 650 g. Se on siis helppo ottaa mukaan lyhemmillekin reissuille. Myös retkityyny on ihan hyvä, vaikka useimmissa paikoissa on hyvät tyynyt jo valmiina! Tyyny on tietysti kiva esim. lentokoneessa/automatkoilla. 

Adapter: Sattuneesta syystä...

Hygieniatarvikkeet: Kaikkea saa myös täältä, mutta on kiva, ettei heti tarvi käydä ostamassa hammastahnaa, särkylääkkeitä yms. perille päästyä! Käsidesissä suosin myös isoa pulloa, josta käsidesiä voi sitten siirtää pienempiin. Käsidesiä kuluu kuitenkin suhteellisen paljon. 

Jatkojohto: Tätä en ite tajunnu ottaa mukaan, mutta käyn varmasti ostamassa jossain vaiheessa, koska mun huoneessa on vaan yks pistorasia. Tää tarkottaa sitä, että pitää aina tehdä valinta puhelimen, läppärin, kameran ja tuulettimen välillä... Pahinta on sillon, kun huone on erittäin kuuma ja kaikista kolmesta elektronisesta laitteesta on akku loppu...

Tässä ekana mieleen tulleet, toivottavasti oli hyötyä tuleville vapaaehtoisille tai ihan muuten vaan matkaaville!

Lake Bosomtwe

Viime viikolla Sara ja Mirijam toisesta projektista ehdotti, että tehtäis jotain tänä viikonloppuna. Päädyttiin lopulta matkustamaan Kumasista n. tunnin matkan päässä sijaitsevalle järvelle. Niinpä pakattiin reput ja lähdettiin eilen aamulla ensin kohti Kumasin keskustaa, Saran ja Mirijamin projektille. Sieltä käveltiin ensin muutaman sadan metrin matka paikkaan, josta jatkettiin trotrolla. Päätepysäkin jälkeen otettiin vielä taksi, joka vei meidät järvelle asti. Lähdettiin meidän omalta koululta 9 aikoihin ja perillä Bosomtwessa oltiin n. 1 aikoihin. (jos muistan oikein)

Oltiin yötä pienessä resortissa, josta vuokrattiin kaksi 2 hengen mökkiä. Mökit oli ihania: kivalla tyylillä sisustettuja ja pehmeillä parisängyillä varustettuja. Mökkien ihailun jälkeen syötiin lounasta majapaikan pienessä ravintolassa. Listalta löytyi jopa ranskalaisia ja nugetteja, mutta päädyin kuitenkin ottamaan nuudelikeittoa ja toastin. Syömisen jälkeen mentiin n. 100 metrin päässä sijaitsevalle pienelle rantapoukamalle, jossa vaan ihailtiin maisemaa ja otettiin kuvia. (okei, makoiltiin hetki bikinit päällä ja otettiin aurinkoa, vaikka taivas oli pilvinen) Kuvasta ei tietenkään välity oikea tunnelma, mutta koko paikka oli vaan niin kaunis! Järveä ympäröi vehreät vuoret ja veden päällä leiju pieni usva. Tunsin oloni niiin rentoutuneeks. Siinä samalla tuli kuitenkin jotenki epätodellinen olo. Tuntu, kun oltais päättämässä mein matkaa, vaikka oikeesti tuleva puolivuotinen on vasta alussa. Tunsin myös jostain syystä pientä syyllisyyttä: ollaan täällä tekemässä töitä, joten onko meillä oikeutta elää samalla turistielämää? Luultavasti on. Luulen, että työnteko jopa sujuu paremmin, kun pääsee välillä tuulettumaan muualle. Täytyy myös myöntää, että oli ihanaa päästä puhumaan suomea Saran kanssa. Meidän lisäksi resortissa oli myös kaksi belgialaisnaista ja havahduin siihen, kuinka muiden valkonaamojen näkeminen tuo tiettyä turvaa.

Lauantai-iltana käytiin vielä ennen ruokaa kävelyllä tiellä, joka johti pienen kylän läpi. Kylän jälkeen matka jatkui tien toisella puolella olevaa järveä ja toisella puolella olevia plantaaseja ihaillen. Erityisen ihastunut olin puuhun, joka muistutti hyvin paljon Tarzanissa (siinä piirretyssä) näkyviä korkeita sademetsäpuita. Syötiin toinen ihana ateria ja sen jälkeen oltiinkin jo ihan valmiita käymään nukkumaan. Matkustaminen selvästi vaati veronsa. Oli suorastaan autuaallista nukkua kattotuulettimen alla, ilman kirkosta kantautuvaa musiikkia. (meidän oman projektin kirkko kun tuntuu olevan auki 24/7 ja laulu raikaa usempina iltoina 2 tai 3 saakka...)

Tänä aamuna herättiin ja syötiin aamupalaksi pannukakkuja (!!) ja toasteja. Hinta oli kyllä paikalliseen hintatasoon nähden erittäin kallis, mutta pannukakut oli sen arvoisia. Otettiin vielä muutamia kuvia ja sen jälkeen pakattiin tavarat ja hyvästeltiin paikka hieman haikein mielin. Mentiin taas ensin taksilla ja sen jälkeen trotrolla. Saran ja Mirijamin lähdettyä jatkettiin matkaa vielä Hannahin kanssa ja 2 aikoihin oltiin vihdoin kotona! Siltä se nimittäin tuntui: kotiinpaluulta. Oltiin poissa vaan yks yö, mutta silti oli ihanaa päästä taas omaan huoneeseen. Kaiken kaikkiaan oli tosi onnistunut ensimmäinen reissu! Seuraavaa odotellessa...

ps. koko reissu makso yhteensä n. 120 cediä eli euroissa 30!

Our cabin

We were excited about the mirror!

Can you believe that?

Ghana on, monien muiden Afrikan maiden tapaan, hyvin uskonnollinen maa. Valtio ja uskonto ei Suomen tapaan ole mitenkään erillään toisistaan, vaan uskonto näkyy kaikessa ja kaikkialla: katukylteissä julistetaan ilosanomaa, ruoka siunataan ennen syömistä ja päivä alkaa koulussa hengellisillä lauluilla. Kuulun Vapaakirkkoon ja oon ite uskossa. Silti koen oloni hankalaks joissain tilanteissa. Useimmiten nää tilanteet liittyy siihen, mitä lapsille opetetaan.

Aamu siis alkaa aina laululla ja rukouksella. Tässä ei muuten oo mitään vikaa, paitsi että rukouksen aikana kaikkien lasten tulee pitää silmät suljettuina, pitää kädet kasvoilla ja rukoilla ääneen. Jos joku ei lausu rukousta tarpeeksi kovaa, opettaja tulee ja huutaa: "Rukoile ääneen!" Tässä kohtaa joku mun sisällä kuohahtaa. Rukoushan on puhetta Jumalalle. Ei opettajalle tai muille oppilaille. Toinen häiritsevä asia on, että lasten tulis aina vaan kiittää. Ei aina oo kiittämisen aihetta. Välillä on hyvä vaan kertoa Jumalalle, että nyt ei mee hyvin ja tarviin apua.

Keskiviikkoisin on pidempi aamunavaus, jossa yksi opettajista pitää opetuksen jostain Raamatun kohdasta. Viime viikolla aiheena oli nöyryys. En muista tarkkaa jaetta, mutta opettajan tärkein viesti oli, että aina tulee olla nöyrä. Jep, tästä oon samaa mieltä: on hyvä kunnioittaa muita, eikä korottaa itseään. Opettajan toinen teesi oli, että jos on nöyrä ja hyvä ihminen, Jumala antaa paljon hyvää. Jos ei ole, joutuu kokemaan kauheuksia. No eihän se näin mee. Välillä hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahoille ihmisille hyviä asioita. Me ollaan kristittyjä, ei hinduja, jotka uskoo syntyvänsä uudelleen. Meidän ei siis tarvitse kerätä hyviä tekoja säästöön, jottei seuraavassa elämässä synnytä muurahaisina. Taivaaseen pääsyn edellytys ei myöskään oo se, että oot 24/7 tottelevainen ja nöyrä ja hyväsydäminen. Koko jutun ideahan on se, että meidän synnit on jo lunastettu ristillä ja siks ei haittaa, vaikka välillä astuu harhaan.

Eilen ajauduin pieneen väittelyyn erään opettajan kanssa aiheesta possun syönti. Vanhassa testamentissa sianlihaa pidetään epäpuhtaana ja siksi sen syömistä tulee välttää. Uusi testamentti kuitenkin kumoaa melko monia Vanhan testamentin säädöksiä, esim. juurikin sianlihan syömisen. Tai näin itse koen asian. Tietysti tulkintoja on yhtä monta kuin on Raamatunlukijoita, mutta mun mielestä tää on melko selkeä juttu. Opettaja ei uskonut, että Raamatussa on kohta, jossa tämä todetaan, enkä tietysti muistanu tätä Raamatunpaikkaa ulkoa. Ei siis saatu päätöstä tälle väittelylle. Mun mielestä on hauskaa argumentoida ja keskustella eri asioista, mutta on inhottavaa, että opettajat opettaa asioita lapsille itsestäänselvyyksinä, koska sitä ne ei aina oo. Ja varsinkin, jos kyseessä on lapsia hämmentäviä asioita. Pojat, jotka kysy multa mielipidettä tähän possuasiaan olivat tosi helpottuneita ja iloisia kuullessaan, ettei possun syönti välttämättä ookkaan syntiä.

Tällainen possuntäyteinen postaus tällä kertaa, saa nähä millaseen väittelyyn ajaudun seuraavalla kerralla...

Lauantai

Päätettiin eilen lähteä Hannahin kanssa käymään Kumasin keskustassa. Malito ja Ibrahim kuitenkin tarjoutu tulemaan mukaan, joten trotrossa köröttelyn sijaan mentiin Maliton autolla. Tälle autolle pitääkin omistaa muutama rivi tekstiä, koska se on Malitolle rakas. Niin rakas, että se pestään joka päivä. Eikä tää pesu oo mikään pieni ulkohuuhtelu, vaan koko kaara kuurataan lattiasta kattoon, sisätiloja myöten. Toistan vielä: joka päivä. Mentiin ensiksi ravintolaan, jossa syötiin kanaa ja riisiä. Ruoka oli ihanaa. Eikä yhtään tulista! Syömisen jälkeen mentiin katsomaan koiraa, jonka Malito kovasti halusi saada. Olihan se söpö. Lempeämpi ja kapeampi versio bulldogista. Käytiin vielä toisessa paikassa katsomassa ns. Toy dogeja: niitä pieniä karvapalloja, jotka kieltämättä vähän muistuttaa pehmoleluja. Kovasta hinnasta huolimatta (2000 cediä, n. 500 e) bulldogkoira päätyi meidän mukaan. Tosin kerran se meinas jo hypätä auki olevasta ikkunasta ulos, mutta viime hetkellä saatiin vedettyä se takasin sisään. Käveltiin Maliton ja Ibrahimin asunnolta takas kotiin, jossa kuunneltiin Hannahin kanssa vielä saksalaista musiikkia ja katottiin valokuvia.

Ilta oli hyvä. Kunnes. Olin jo käymässä nukkumaan, kun Naomi pyysi, että tulisin avaamaan portin. Meidän huoneet on siis käytävän varrella, jonka päässä on portti. Portti lukitaan öisin, mutta Naomin piti hakea toiselta puolelta jotain, joten avasin portin. Odoteltiin Adeleiten kanssa Naomia, kun naapuritalon n. 16-vuotias tyttö tuli paikalle pelkkä pitkä t-paita päällä. Yht äkkiä Adeleit alko huutamaan tytölle, ilmeisesti vaatetuksen vuoksi. Kello oli jo päälle 11 ja tyttö oli ilmeisesti vasta tulossa jostakin. Kohta Naomikin oli paikalla ja molemmat huus tytölle yhtä aikaa. Menin takasin huoneeseen, jonne sitten kaikui lyömisen äänet... En saanut selville, mistä jutussa oli kyse, koska naiset puhu twitä, mutta toivon, ettei syynä ollut pelkkä pukeutuminen... Nyt näin ensimmäistä kertaa, että väkivaltaa harrastetaan myös täällä. Väkivalta kurinpitona on jonnekkin viime vuosisadalle jämähtänyt, inhottava rangaistumuoto, jonka toivon loppuvan. Toisaalta se on niin syvälle ihmisten mieleen iskostunut tapa, etten usko sen katoavan vielä hetkeen.

Okei, vaihdetaan aihe johonkin hauskempaan. Toissapäivänä kaksi miestä tuli hyvin vihaisena koululle ja uhkasi lyödä paria poikaa. Ajateltiin Hannahin kanssa, että nyt on kyse jostain vakavasta. Naomi meni selvittämään tilannetta ja sanoi pojille pari ankaraa sanaa. Takaisin tullessa Naomi kuitenkin nauroi ja selitti, että mies oli suoraan sanottuna istunut paskalla jossain puskassa, kun lapset oli alkanut heitellä häntä kivillä. Mies itsekin hymyili jo vähän ja lähti lauhtuneempana pois. Saatiin hyvät naurut!

Päivän plussa: suihku toimii taas! Täällä siis on suihku, mutta siitä ei aiemmin tullut vettä. Tänään pääsin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon kunnon suihkuun! Vesi oli jääkylmää, mutta autuaallista se oli silti. Ihmiset, arvostakaa suihkujanne!

Malito's car

The restaurant

Herkkuruokaa!

Hannah and Malito

Ibrahim and I (parempaa kuvaa ei ollu...)

"The toy dog"

Kontaktit

Ihmiset, joiden kanssa oon eniten tekemisissä täällä:

Hannah: Hannah on siis toinen meistä kahdesta vapaaehtoisesta. Syntynyt vuonna -97, kotoisin Saksasta. Ollaan monessa suhteessa erilaisia: Hannah rakastaa urheilua ja syö terveellisesti, oli yksi koulunsa priimuksista ja osaa valokuvata. Itse en voi sanoa samaistuvani edellisiin... Tästä huolimatta tullaan tosi hyvin juttuun ja oon onnellinen, että just Hannah pääty mun kanssa samaan projektiin! 

Naomi & Adeleit: Paikan ylläpitävä voima, mahtisisarukset! Naomi on siskoista vanhempi ja varsinainen johtaja. Adeleit kuitenkin auttaa oikeestaan ihan kaikessa. Adeleit on näistä kahdesta vähän varautuneempi. Naomi on rennompi, vaikka joutuukin hoitamaan jatkuvasti kaikkia käytännön asioita.

Malito & Ibrahim: Meidän ainoat varsinaiset kaverit täällä. (kuulostipa säälittävältä) Malito on tuntenut Naomin jo useita vuosia, joten tutustuttiin, kun Malito oli moikkaamassa ystäväänsä täällä. Malito ja Ibrahim asuu ihan parinsadan metrin päässä meidän talosta, joten ollaan vietetty siellä jonkun verran aikaa. Mielellään sinne mennäänkin, koska pojilla on kunnon lukaali: taulutelkkari, sisävessa(!), iso keittiö/olohuone ja tuulettimia joka puolella! 

Malito on näistä kahdesta dominoivampi ja välillä melko nopeasti tulistuva, mutta toisaalta myös hauska ja hyvä isäntä. Ibrahim on tasaisempi, huomioonottava ja ystävällinen. Molemmat pojat on muslimeita, joten välillä he poistuvat huoneesta rukoilemaan ja tulevat sitten takaisin. 

Tohtori Sukunimeä-en-muista: Jo ensimmäisellä viikolla tavattiin tohtori, joka usein hoitaa kirkon toimituksia tässä meidän kirkossa. Tohtori oli innoissaan, kun kuuli, että oon Suomesta, koska suomalaisia kavereita hänellä ei kuulemma vielä ole. Tervehditään aina, kun tohtori sattuu täällä olemaan. Hän myös soittelee ja varmistelee, että kaikki on hyvin. Hän itse opiskeli Saksassa ja Itävallassa (muistaakseni) ollessaan nuorempi ja on edelleen kiitollinen ihmisille, jotka pitivät hänestä huolta ollessaan kaukana kotoa. Niinpä hän haluaa varmistaa, että myös tänne tulevilla on kaikki kunnossa!

Mies trotrosta: Viime viikonloppuna paluureissulta Kumasista, viereen istui mies, joka esittäytyi Prince Martinsiksi. Juteltiin sitten paluumatkalla mm. Suomen ja Ghanan politiikasta ja vapaaehtoistöistä. Kerroin olevani töissä Columbuksessa ja mies lupasi tulla tervehtimään. Viime torstaina hän sitten tulikin. Kauaa ei juteltu, mutta numerot kuitenkin vaihdettiin ja sen jälkeen mies onkin soitellut muutamia kertoja ja kysellyt kuulumisia. 

Välihuomio: ihmiset oikeesti kantaa puhelimia mukana joka paikassa, joten heille on aina järkytys, jos en jostain syystä ole ottanut omaani mukaan. Numeroa myös kysellään heti ensitapaamisella. Kaikille numeroa ei tietenkään tarvitse antaa, mutta numeron kysymistä ei kannata hätkähtää. 

Luka: Luka on n. 40-vuotias, rento italialaismies ja entinen vapaaehtoinen. Hän on viimeisen 10 vuoden aikana käynyt joka vuosi tervehtimässä Naomia ja lapsia täällä Kumasissa. Eilen hän saapui taas vuotuiselle visiitilleen. En ole varma vierailun kestosta, mutta luultavasti tullaan viettämään melko paljon aikaa yhdessä!

Koulusta

Koulua takana 4 päivää. Ekana päivänä oppilaita oli kymmenkunta, seuraavana parikymmentä ja eilen sekä tänään kolmisenkymmentä. Syynä tähän oppilaskatoon on kuulemma se, että monet matkustaa lomien aikana tapaamaan sukulaisiaan, eivätkä jaksa palata koulun alkuun mennessä takaisin. Ensi viikolla oppilaita pitäisi olla siis reilusti enemmän.

Tiistai oli siis ensimmäinen koulupäivä. Varsinaista koulua ei kuitenkaan vielä ollut. Enimmikseen vaan järjesteltiin paikkoja ja otettiin vastaan uusia oppilaita vanhempineen. (tai no katottiin Hannahin kanssa, kun Naomi hoiti puhumisen) Puolen päivän aikoihin kokooonnuttiin yhteen kaikkien opettajien kanssa. Muutamaa lukuun ottamatta, kaikki koulun 10 opettajaa oli paikalla.
Kokouksessa kävi ilmi, ettei Naomi ollut tyytyväinen kaikkien opettajien panokseen viime lukukaudella: osa opettajista oli jättänyt hoitamatta tehtäviä, jotka olivat luvanneet hoitaa. Kaikkien opettajien myös oletetaan pukeutuvan pukukoodin mukaan (ilmeisesti valkoinen yläosa, tumma alaosa), mutta yksikään paikalla olevista ei tätä noudattanut. Naomi myös korosti englanninkielen tärkeyttä opetuksessa ja toivoi, että opettajat puhuisivat pelkästään englantia koulussa. Ei mennyt kauaa, kun ensimmäiset alkoivat kertoa juttua twiksi... Syynä opettajien laiskaan asenteeseen tosin saattoi olla se, etteivät he olleet saaneet vielä viime kuun palkkaa. (koululla ei yksinkertaisesti ole vielä varaa palkkojen maksuun)

Toisena päivänä varsinainen opetus alkoi. Yksi opettajista ei kuitenkaan ollut paikalla, joten Hannahin ja minun vastuulle jäi 3.lk opettaminen. (paikalla oli alkuun 3 oppilasta, loppupäivästä 5) Alkuperäinen tarkoitus oli, että ensimmäinen viikko tarkkailtaisiin ja toisella viikolla opetettaisiin sitä luokkaa, mikä parhaalta tuntuu. Ei siis oltu valmistauduttu opetukseen millään tavalla, joten päivä meni lähellä satukirjoja lukiessa ja ihmetellessä. Ei myöskään tiedetty lounaan ajankohtaa, välitunteja, eikä sitä, moneltako koulu loppuu, joten ensimmäinen päivä oli melkoista haahuilua.

Eilen jatkettiin saman luokan opettamista, koska heidän oma madamensa ei vieläkään ollut paikalla. Luettiin edelleen kirjoja, mutta lisättiin ohjelmaan hirsipuun pelaamista sekä suomen ja saksan alkeita. Opeteltiin myös kellon katsomista, koska se on monelle vaikeaa. Rytmikin oli jo selkeämpi: päivä alkaa klo 8, parin yhteislaulun merkeissä. Siitä oppilaat siirtyvät omiin luokkiin, joissa tapahtuu ensimmäinen opetussessio. Välitunti alkaa n. 10 aikoihin ja kestää n. 20 minuuttia. Sitten alkaa opetussessio numero 2, joka kestää klo 12 saakka. Tämän jälkeen on lounastauko, joka kestää klo 13. Koulun pitäisi jatkua klo 15.30 saakka, mutta sekä eilen että tänään päästiin jo 2 jälkeen. Aikataulu oli muutenkin melko liukuva, mutta ensi viikolla lukujärjestyksen pitäisi olla jo selkeämpi.

Tänään sujui jo paremmin! Hirsipuu ei ollut lapsille enää vieras käsite, joten pelaaminen onnistui. Kellonajatkin oli jo suurimmalla osalla hallussa. Opetusta vaikeuttava tekijä kuitenkin on, että lapset on tosi eri tasosia: osa lukee sujuvasti, osa hädin tuskin ollenkaan. Opettajilla ei yleensä ole aikaa tarkkailla oppilaita yksilöinä, joten hitaammin oppivan on helppo jäädä jälkeen.

Saa nähdä, mitä ensi (koulu)viikko tuo tullessaan!

Ikävä

Rakastan matkustamista, mutta yhtä paljon rakastan kotiin palaamista. Viime päivinä on vaivannut pieni koti-ikävä. Ei suuri, mutta pieni. Niin kun eilen, kun ulkona satoi vettä. Makasin sängyssä ja laitoin silmät kiinni ja tuntu, kun oisin kotona, syyssateen aikaan. Sitten sade yltyi niin paljon, että pelkäsin sen tulevan katosta läpi.

Toisinaan taas tuntuu, etten haluis olla missään muualla kun täällä. Niin kun perjantaina, kun mentiin ulos Hannahin, Naomin, Adeleiten (pomot) ja kahden muun kanssa. Otettiin juomat, saatiin niiden seuraksi makeita popcorneja ja kuunneltiin livemusiikkia. Tanssimaankin uskallettiin. Musiikki oli jazzahtavaa, ilma lämmin, taivaalla tuhansia tähtiä ja mielessä hyvä fiilis. Se oli hyvä ilta. Niin hyvä, että kotiin päästyä rojahdin suoraan sänkyyn, jaksamatta laittaa malariaverkkoa paikoilleen. Tästä hyvästä sain sitten ihan kiitettävän määrän hyttysenpistoja. (mm. 5 jalkapohjaan...)

Eilenkin oli hyvä päivä. Mentiin trotrolla Kumasiin, jossa hoidettiin tärkeät asiat pois alta: ostettiin nettitikut ja vaatteet opettamista varten. (musta hame, valkoinen t-paita ja ballerinat) Naomi ja Adeleit myös näytti paikan, jossa on useita taidegallerioita ja matkamuistomyymälöitä. Eipähän tarvitse huolehtia tuliaisista! Kumasin keskusta on iso. Ja ihmisiä paljon. Voi olla, että menee vielä pari kertaa, ennen kun ihan yksin uskallan sinne lähteä. Ilma oli myös kuuma. Todella kuuma. Eikä pitkähihainen paita ollut paras vaatevaihtoehto. Note to self: vaikka päivä vaikuttaa kolealta, sitä se ei aamupäivään mennessä luultavasti ole.

Tänään on toinen vapaapäivistämme. Ajateltiin Hannahin kanssa katsoa leffa koneelta, ah mitä luksusta! Illalla on ilmeisesti opettajien kokous, johon ollaan tervetulleita. Ylihuomenna alkaa koulu. (Vai onko se jo huomenna!? Pitänee selvittää asia) Ihmiset tässä lähiseuduilla alkaa olla jo tottuneita obrunien näkemiseen.

Viikon miinus: perjantaina ennen ulos lähtöä vanha nainen tuli kysymään, olenko antanut tälle lapselle rahaa, osoittaen vieressään olevaa pientä tyttöä. Vastasin, etten ole. Nainen kysyi myös Hannahilta, mutta tämäkään ei rahaa ollut antanut. Meni vähän aikaa ja Naomi tuli luoksemme tytön kanssa ja kysyin tältä, keneltä oli saanut rahat. Tyttö osoitti meitä. Naomi kysyi, olimmeko antaneet rahat. Vastattuamme vanha nainen alkoi sättiä tyttöä ankarasti. Tyttö alkoi itkeä lohduttomasti. En tiedä, mitä tytölle lopulta kävi (pelkään pahoin, että sai kepistä....), mutta surullisinta on, että kyse oli vain 5 cedistä. (~1,25 e) Luultavasti tyttö oli löytänyt rahan maasta, mutta sepittänyt saaneensa rahat meiltä, koska tietääkseni lapsilla ei haluta olevan omaa rahaa. Arvostan tämän paikan pitäjiä todella paljon: Naomi ja Adeleit ovat arviolta alle 30-vuotiaita ja käyttävät kaiken aikansa lapsiin ja tämän paikan ylläpitämiseen. Lapset todella pitävät heistä. En myöskään ole kertaakaan nähnyt heidän huutavan lapsille tai käyttävän väkivaltaa. Tämä tapaus oli silti inhottava.

Lapset

Lasten suusta kuultua:

Let me help you with that. Lapset on äärettömän kohteliaita ja avuliaita: auttavat pyytämättä kantamaan painavia sankoja, pitelevät puolesta esineitä yms. Vanhempien ihmisten auttaminen esim. veden pumppaamisessa on myös itsestäänselvyys.

I'm stronger than you. Edelliseen viitaten tämä on vastaus, jonka lapset yleensä antavat, kun yritän pitää pääni ja kantaa jotain itse. Lapset sanovat olevansa vahvempia kuin länsimaalaiset, koska kuulemma me syömme vain hedelmiä. Lapset on ylpeitä syntyperästään ja sanovat ghanalaisten olevan luonnostaan vahvoja.

You're invited. Ghanassa ruoka on aina tapana jakaa muiden kanssa. Sanonnalla "You're invited" lapset (+ muut ihmiset) tarjoavat omaa ruokaansa. Tarjouksesta voi kuitenkin kohteliaaasti kieltäytyä. Aina tarjouksen esittäjä ei siis välttämättä edes halua jakaa ruokaansa, vaan on vain kohtelias.

A picture, a picture! Suurin osa lapsista on todella kiinnostuneita kuvaamisesta ja kuvattavana olemisesta. Kameran perään kysellään siis useamman kerran päivässä.

Your hair is like a spaghetti. Pitkät hiukset jaksavat kiinnostaa. Aina kun istahtaa aloilleen, on ympärillä pieni joukko käsiä tekemässä lettejä. En kuitenkaan pistä vastaan - henkilökohtaisia kampaajia joka puolella!

You volunteers like water. Tavallista kuumemman ilmaston vuoksi vettä tulee juotua melko paljon. Täällä ihmisillä ei näytä olevan samanlainen tarve nesteytykseen kuin meillä, joten lapset on tulleet siihen tulokseen, että me vaan tykätään vedestä tosi paljon.

Please, sit down. Lapset tarjoaa aina tuoliaan. Jos yritän vastustella, vastaus kuuluu: Ghanassa vanhemmat istuu ja lapset seisoo.

Yhteenvetona: lapset on ihania!

Selfie!

*Some of the pictures from Hannah's camera