En

Kotokan lentokenttä. Kuulokkeissa musiikki, joka saa itkemään. Hyvästelyt. Ruokamyrkytys? Jännitys. Haikeus. Uupumus. Lopun alku.

Olinko välillä väsynyt? Olin. Olinko turhautunut? Olin. Olinko innoissani? Olin. Olinko pettynyt? Olin. Olinko vihainen? Olin. Olinko hämmentynyt? Olin. Olinko yksinäinen? Olin. Olinko malttamaton? Olin. Ikävöinkö kotia? Ikävöin. Rakastuinko lapsiin? Rakastuin. Sainko uusia ystäviä? Sain. Opinko kieltä? Opin. Matkustinko? Matkustin. Teetinkö mekon? Teetin. Opinko laittamaan uusia ruokia? Opin. Löysinkö kakkosperheen? Löysin. Olinko onnellinen? Olin. Vaihtaisinko kokemusta mihinkään?En. 

Kehitysmaa Ghana

Juttelin vähän aikaa sitten yhden vapaaehtoisen kanssa siitä, onko leimaavaa kutsua maata kehitysmaaksi. Mun mielestä ei, hänen mielestään on. Hän argumentoi näkemystään sillä, että kaikki maat ovat yhdenarvoisia, varallisuudesta huolimatta. Tästä oon yhtä mieltä. Maan elintaso ei välttämättä kerro mitään siitä, kuinka rikas kulttuuri maalla saattaa olla. Joten kyllä, kehitysmaaksi kutsuminen voi olla leimaavaa, jos siihen automaattisesti liittyy mielikuva surkeissa oloissa elävistä avuttomista ihmisistä. Usein tilanne ei silti ole tämä. Keskustelukumppanin mielestä kehitysmaa-nimitys pitäisi korvata jollain toisella. Itse en koe nimeä ongelmaksi. Kehitysmaa nimenomaan korostaa sitä, että maa kehittyy. Se ei ole vielä saavuttanut päämääräänsä, mutta etenee kohti sitä. Ja faktahan on se, että kaikki maat eivät ole samassa asemassa: kaikilla mailla ei ole merkittäviä öljyvarantoja, kuten Norjalla, eivätkä kaikki maat ole olleet itsenäisiä useita vuosikymmeniä, kuten vaikkapa Ranska. Jos siis päätetään lakata kutsumasta Ghanaa kehitysmaaksi, voidaan samalla olettaa maan pärjäävän omillaan ja tämähän ei ole totta.

Ghanaa (tai muita kehitysmaita) voisi verrata esim. keskittymishäiriöstä kärsivään oppilaaseen. Oppilas on yhtä arvokas kuin vertaisensa, mutta tarvitsee erityistä apua menestyäkseen. Vaikka Ghanalla, sen kulttuurilla ja ihmisillä tulee aina olemaan jokin paikka mun sydämessä, tiedostan, että maalla on ongelmia. Esimerkiksi koulutus on vielä melkolailla lasten kengissä, vaikka tilanne on parantunut huomattavasti viimeisien vuosien aikana. Myös terveydenhuollon, jätehuollon ja sosiaalityön saralla on vielä parantamisen varaa. Ghana ei suinkaan kamppaile yksin näiden ongelmien kanssa, ympäristöongelmat ja perheväkivalta ovat tapetilla ihan yhtä lailla myös muualla maailmassa.

En leimaisi Ghanaa kehitysmaaksi kuitenkaan pelkän koulutuksen tai terveydenhuollon perusteella. Myös ihmisten ajatukset ja ajatusmaailma tuntuvat välillä kaipaavan kehitystä suuntaan tai toiseen. Maassa, jossa korruptio on yhtä kuin normaali kaupankäynti ja homous yhtä kuin 10 vuoden linnatuomio, tulee välillä ajatelleeksi, kuinka suppea maailmankatsomus ihmisillä (kaikkia yleistämättä) oikein on. Korruptiota löytääkseen ei kyllä tarvitse mennä Venäjää pidemmälle, eikä tasa-arvoinen avioliittolakikaan vielä kovin monessa maassa toimi käytännössä. En silti voi olla vertaamatta Ghanaa ja Suomea siinä suhteessa, kuinka vähän ihmiset täällä tietävät asioista. Toisaalta se on hyvin ymmärrettävää, elinympäristö kun saattaa rajoittua kodin ja keskustorin ympärille. Monelle ainoa matkakohde on ollut seuraava kylä tai kaupunki ja uutisia on voinut lukea grillatun banaanin ympärille kääritystä lehdestä. Länsimaista tulleelle, tiedon ympärillä kasvaneelle voi kuitenkin tulla järkytyksenä se, että ihmiset todella kuvittelevat saavansa viisumin Eurooppaan, jos tuntevat yhden valkoihoisen tai se, että lapsille opetaan, etteivät aikuiset ikinä itke.

Näihin sanoihin voisin kiteyttää, että Ghana on kehitysmaa. Ainakin tällä hetkellä. Toivottavasti ei ikuisesti, mutta ainakin tällä hetkellä. 

21 days

3 viikkoa. 21 päivää. Siinä kaikki, mitä Ghanasta on jäljellä. Ainakin mun osalta. Ajatukset on yhtä sekametelisoppaa, kun toisaalta takaraivossa polttaa ajatus kotiinpaluusta ja toisaalta kyyneleet kihoaa silmiin, kun tajuan, etten todennäköisesti enää koskaan näe suurinta osaa täällä tapaamistani ihmisistä. Okei, täytyy myöntää, että kaikista eniten tuun kaipaamaan lapsia. Kiinnyn ihmisiin melko hitaasti, enkä esimerkiksi usko, että pystyn hyvästejä jättäessä itkemään. Se kyllä johtuu puhtaasti siitä, etten osaa ilmaista tunteita julkisesti. Moniin ihmisiin on kuitenkin syntynyt suhde, jonka arvon tajuan varmaan vasta jälkikäteen. Pelkään myös sitä, että viimeiset viikot menee jonkunlaisessa sumussa, kun oon niin innoissani kotiinpaluusta, mutta sitten kotona tajuan, etten ottanut kaikkea irti viimeisistä päivistä. Toisaalta koen ottavani kaiken irti elämällä normaalia arkea ja nauttimalla pienistä jutuista viimeseen asti.

Ihan ensimmäisissä postauksissa listasin muutamia asioita, joita uskoin kaipaavani täällä ollessani. Katsotaan, pitikö lista paikkaansa:
1. Ruisleipä ja maito. Voi kyllä! Maidon lisäksi kaipaan kyllä erityisesti kermaa, rahkaa, jogurttia, juustoa ja hyvää voita. Vaikka oon useaan kertaan hehkuttanut ruokaa täällä, oon aika innoissani ajatuksesta päästä syömään normaalia ruokaa (lue: roskaruokaa...)
2. Oman ajan puute. Tästä olen positiivisesti yllättynyt: vaikka meillä on nykyään paljon hommia päivisin, koen saavani tarpeeksi tilaa hengittää ja tehdä ihan omia juttuja. Varsinkin viikonloput menee usein leffoja katsellessa ja ihmiskontaktien minimoinnissa. Muita vapaaehtoisia tulee kyllä nähtyä usein viikonloppuisin, mutta kavereiden kanssa vietetty aika on tietysti erilaista kuin lasten kanssa oleminen. Tietysti odotan kuitenkin sitä, että kotona voin olla vaikka koko viikonlopun neljän seinän sisällä, jos siltä tuntuu. Täällä moinen saattaisi herättää kummastusta...
3. Yksityisyys. Odotan sitä, että voin kävellä kadulla tuntematta oloani näyttelyesineeksi tai ihmiseksi, johon myyjät voivat ihonvärini vuoksi huoletta tarttua. Odotan myös sitä, että bussissa voin huoletta istua perimmäiseen penkkiriviin, ikkunapaikalle, kuulokkeet korvissa, tietäen, ettei kukaan tule istumaan viereeni tyhjään bussiin. Odotan myös sitä, että voin istua puistonpenkille syömään noutoruokaa ilman, että saan paheksuvia katseita. Joten kyllä, odotan tietynlaista yksityisyyttä.

Tässä ne, jotka olin listalleni merkinnyt. Vähänpä tiesin siitä, mitä tulen kaipaamaan...

4. Autolla ajaminen. En olis ikinä kuvitellut, että autolla ajamisesta tulee yks mun lempiharrastuksista. Ja nyt en siis puhu mistään carting-autoilusta, vaan ihan normaalista, paikasta A paikkaan B- ajamisesta. Rakastan vaan sitä hallinnan tunnetta, joka ratin takana olemisesta syntyy. Se on myös paikka, jossa on aikaa ajatella.
5. Elektroniikka. Pesukone, televisio, leivänpaahdin, hiustenkuivaaja, kaikki käden ulottuvilla! Tarvitseeko näiden kaipaamista nyt sen kummemmin perustella...
6. Kotikatu, kotikaupunki, tutut paikat, Suomi! Ennen lähtöä olin jotenkin tosi sentimentaalinen Suomea ja varsinkin Lappeenrantaa kohtaan. Kaverit pyöritteli silmiään, kun kerroin, kuinka paljon oon alkanut arvostaa Suomen luontoa ja Lappeenrannan katuja. Monet varmaan kuvitteli, että se on vaan lähtöön liittyvää haikeutta. Niin kuvittelin minäkin. Mutta arvostus koko Suomineitoa kohtaan on vaan lisääntynyt! Ymmärrettävästi oon tosi innoissani siitä, että kohta saan taas astella pitkin tuttuja katuja ja kyliä.
7. Musiikki. Mulla on koneella Spotify, milä on ollut oikea henkireikä täällä ollessa. Uuteen puhelimeen en kuitenkaan pystynyt lataamaan Spotifyta täällä, joten oon tyytynyt Hannahilta saamiini kappaleisiin (jotka on siis osa erittäin hyviä, ei silti mun lempibiisejä). Odotan siis erityisen innolla kunnollista yhteyttä musiikin ihmeelliseen maailmaan. Odotan myös sitä, että radiossa soi muukin kuin gospel-musiikki tai ne 5 listaykköstä. Täällä kun oikeasti soi tasan 5 suosittua kappaletta joka puolella. Oon kieltämättä alkanut vähän lämmetä ghanalaisten suosimalle Hiplife-musiikkityylille, mutta en niin paljon, ettenkö odottaisi normaalia musiikkia.
8. Supermarketit. Kumasissa asuu 1,5 miljoonaa ihmistä. Kumasin keskustassa on kaksi supermarkettia. Supermarketilla tarkoitan siis kauppaa, josta löytyy ylihinnoitellut tuotteet spagetista tonnikalaan. Esimerkiksi leikkeleet, juustot, normaali suklaa ja muu kuin vaalea leipä ovat silti harvinaisuuksia, joita ei edes marketista saa. Oon siis hyvin innoissani tavaraa pursuavista marketeista, joita löytyy joka nurkan takaa.
9. Perhe ja ystävät. Tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä ole. Ihan ehdottomasti vaikein paikka koko puolivuotisessa on ollut läheisistä erossa oleminen. Tää ei tarkota sitä, että oisin yht äkkiä alkanut ikävöimään ihmisiä, jotka ei ennen olleet niin läheisiä. Päinvastoin: ystävät, jotka ennen oli tärkeitä, on nyt vielä 10 kertaa tärkeämpiä. Voisin lähteä uudestaan puoleksi vuodeksi ulkomaille. En kuitenkaan yksin. Kaikkeen tottuu: uuteen kulttuuriin, vieraaseen kieleen ja outoon ruokaan. Yksin pärjäämiseen ei kuitenkaan.

Tässä pintaraapaisu asioista, joita kaipaan. Halusin ihan jo itseni vuoksi listata asioita, koska pahoin pelkään, että menen kotiin, totun kaikkeen ja unohdan arvostaa asioita, joita pari kuukautta aiemmin ikävöin niin paljon.

Mielessä on vielä pari postausaihetta, mutta kuulen erittäin mielelläni, jos jollain on erityistoiveita viimeisten kirjoitusten suhteen!

Tänään ärsyttää

Tänään on päivä, jolloin ärsyttää mm. kaikki: lapsi, joka löi toista lasta silmään niin, että toinen itki koko päivän. Kuumuus, joka on niin tukahduttavaa, ettei henkeä saa. Hiki, joka valuu tämän kuumuudeen myötä. Riisi, joka tuntui tänään mahdottomalta syödä. Motivaatio, joka ei ilmaantunut, kun olisi opettamaan pitänyt käydä. Väsymys. Liikenne. Asiat, jotka kasaantuvat. Asiat, jotka haluaisin hoitaa, mutta joihin en vaan pysty. Oman ajan puute. Nainen, joka on aina myöhässä. Kiire. Kiire. Kiire. Ainiin, kiire. Näin muutaman mainitakseni. Kun nyt ollaan päästy sopivan ärtyneeseen mielentilaan, voin samaan rytäkkään listata asioita, joita en vielä näin 144 päivän jälkeenkään ymmärrä.

Kunnioitus vanhempia kohtaan. On ihanaa, että varsinkin lapset ovat aina äärimmäisen kohteliaita ja kunnioittavia vanhempia kohtaan. Se, että vanhemmat ihmiset ylipäätään huomioidaan erityisellä tavalla yhteiskunnassa on ihanaa. Ihanaa ei kuitenkaan ole se, ettei nuorempi kollega voi puhua suutaan puhtaaksi vanhemmalle opettajalle vain siksi, ettei vanhemman ihmisen kunnioitukseen kuuluva etiketti tätä salli.

Kaikkien on tärkeää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Esimerkiksi pyykinpesu, appelsiinin syöminen, chilin jauhaminen ja lattioiden pyyhkiminen tapahtuvat kaikki tietyllä tyylillä. Pyykit pestään aina vatkaamalla toista kättä, ei esimerkiksi hinkkaamalla molempia käsiä yhteen. Appelsiineja ei (useimmiten) syödä paloittain, vaan kuorimisen jälkeen sisältö imetään ulos. Chili jauhetaan astiassa pyörittämällä kättä aina tiettyyn suuntaan. Lattioita ei koskaan pyyhitä peruuttamalla, vaan aina eteenpäin kulkien. Lista jatkuu, mutta nämä ovat asioita, joita en vaan ymmärrä. Johtuiskohan siitä, etten vaan handlaa näitä juttuja ghanalaisella tyylillä ja siitä johtuen saan osakseni naurua ja huudahduksia: "Look at the obruni washing!"

Machot miehet. Paremmin en asiaa osaa ilmaista. Miehet, jotka olettavat, että automaattisesti saavun, kun he kättään huiskuttavat ja huutavat: "White lady, come!" Tai miehet, jotka kasvattavat pelkästään pikkurillin kynnen osoittaakseen miehuutensa. Tai miehet, jotka ovat sitä mieltä, ettei naisen kuulu syödä julkisesti. Tai miehet, jotka kuvittelevat olevansa jotain, mitä eivät ole. Tai miehet, jotka... okei, eiköhän asia tullut jo selväksi.

Jätehuolto. Se kun on olematon. Ojissa haisevat viime vuoden roskat ja polttokasat tukahduttavat kaikki kilometrin säteellä liikkuvat.

Tähän hätään en ihme kyllä keksi nyt muuta valitettavaa. No eiköhän mieleen putkahda jotain heti, kun saan painettua Julkaise-nappia. No, on sitä paskallakin päivällä hopeareunuksensa, nimittäin 7 fazerin karkkia, jotka vielä odottavat syöjäänsä. Syöminen tosin tapahtuu pimeässä, koska kahden eufoorisen viikon jälkeen meiltä katkes taas sähköt. Tietysti päivänä, jolloin harmadan-kausi päätti vaihtua sadekaudeksi. Nyt nautin siis herkuista, sateesta ja pimeydestä. Sekä miljoonasta itikasta. Puhelimestakin loppuu sopivasti akku.

Selvennykseksi huomiselle itselleni, joka katuu sopimatonta purkaustaan: et vihaa Ghanaa, ihmisiä, maapalloa tai universumia. Vihaat vain tätä päivää.

Tie sydämeen käy

...mistäs muualta kuin vatsan kautta. Tänään siis puhetta ruoasta. Oon monesti kertonut, kuinka hyvää ruoka täällä on, mutta en oo kovin montaa kertaa maininnut, mitä me sitten oikeasti syödään. Ennen ruokakuviin siirtymistä kerron kuitenkin muutamasta ruokailuun liittyvästä asiasta, jotka on syytä huomioida.
1. Ruoan tarjoaminen. Muistanette lausahduksen "You're invited". Jos siis syöt muualla kuin suljettujen ovien takana, ruoka pitäisi periaattessa jakaa. Ei se kuitenkaan aina mene näin. Varsinkin lapset täällä kyllä kunnioittaa meidän ruokarauhaa ja antaa meidän syödä rauhassa, vaikka syötäisiin muualla kuin keittiössä.
2. Naisten ei ole soveliasta syödä yleisillä paikoilla. Tämä herättää pienen sisäisen feministini ja saa pohtimaan, että ehkä miesten (kaikkia miehiä yleistämättä...) pitäisi mennä muualle, jos eivät kestä nähdä naista syömässä julkisesti. Ei tämäkään kyllä ihan vedenpitävä juttu ole, kyllä naisia näkee torilla syömässä julkisesti. Harvemmin kuitenkin kuin miehiä.
3. Ruoka on tulista. Vaihtelee siedettävästä erittäin tuliseen. Ja sitten on tietysti poikkeuksia. Useimmiten en silti selviäisi ruoasta ilman vettä. Hyvää se kuitenkin on. Itseasiassa parempaa kuin hyvää: ihanaa.
4. Ruoka on rasvaista. Öljyä käytetään ruoissa paljon. Tämä ei itseäni mitenkään suuremmin liikuta. Tosin välillä tunnen oloni jättimäiseksi ilmapalloksi.
5. Syöminen tapahtuu useimmiten käsin. Koulussa kaikki ruoat pavuista bankuun syödään luonnon haarukkaa käyttäen. Tämän takia oikean käden käyttö on erityisen tärkeää: vasen käsi on likainen ja sitä ei missään nimessä käytetä syömiseen. Juominen vasemmalla kädellä taas on ok, kun oikea käsi on käytössä. Ja muutenkin olen tullut siihen lopputulokseen, että oikean käden käyttö on tärkeää silloin, kun käsi on suorassa kosketuksessa ruokaan. Esim. Jäätelön syöminen muovipakkauksesta vasemmalla on okei.

Pidemmittä puheitta, bon appetit!

Yam and stew

Rice and stew

Veggies

Plantains and beans

Kaikkien ghanalaisten suosikki, fufu!

Banku and pepper

Perus ravintolaruokaa, kanaa ja riisiä

Rice and omelette

Kaikkea saa muovipusseista, esim. kaakaota vastaavaa suklaajuomaa

Maailman toiselle puolen

Tai ainakin Ghanan toiselle puolen. Torstaina 17. päivä oli siis viimeinen koulupäivä ja heti perjantaina lähdettiin matkaamaan Hannahin kanssa kohti Cape Coastia. Meidän oli tarkoitus lähteä 4 aamuyöllä, mutta tälle unikeolle oli tietysti liian vaikeaa nousta heti ensimmäisen herätyksen jälkeen, joten havahduin klo 3:58... No kamat kasaan ja puoli 5 aikoihin oltiin jo matkalla. Vihaan aikaisia herätyksiä, mutta rakastan matkustamista aamun hämärässä. Tälläkin kertaa nautin täysin siemauksin tyhjistä teistä, aamuyön pimeydestä ja rauhallisesta tunnelmasta. Mentiin ensin trotrolla Kejetiaan, josta jatkettiin bussilla matkaa Cape Coastille. Päästiin perille hyvissä ajoin ja loppupäivä otettiin rennosti merestä ja auringosta nauttien. Cape Coastin voisi kiteyttää kolmeen sanaan: ruoka, meri ja linna. Syötiin halvalla, mutta hyvin! Aamupalaksi käytiin hakemassa kadulta leipää ja ananasta ja päivälliseksi syötiin fufua paikallisessa syöttölässä. Lauantaina käytiin kierroksella Cape Coastin orjalinnassa, joka oli ehdottomasti 30 cedin pääsymaksun arvoinen! Viivyttiin meidän majapaikassa, Oasiksessa, vaan yksi yö, vaikka 4,50 euron hintainen yhteismajoitus olisi houkutellut pidempäänkin oleskeluun. Haluttiin kuitenkin jo jatkaa matkaa kohti Busuaa, meidän seuraavaa kohdetta.

Busuaan saavuttiin muistaakseni iltapäivällä kolmen trotromatkan jälkeen. Matkat meni niiden pituuksista huolimatta hyvin ja olin erityisen iloinen kuljettajan valitsemasta CD-levystä: tuttuja joulubiisejä! Busuan parhaat palat oli ehdottomasti Butre, Pancakeman ja tietysti meri.
Butre on Busuasta kävelymatkan päässä sijaitseva pieni kylä. Oltiin lauantai-iltana kävelemässä rannalla, kun sattumalta tutustuttiin Ekowhon: rastapäiseen mieheen, joka polttaa, kuuntelee Bob Marleya, uskoo uskonnon sijasta rakkauteen ja elää rannalla, oman baarinsa yläpuolelle. Omien sanojensa mukaan Ekow ei silti ole rastafari. No, en käy väittämään vastaan. Ilta oli joka tapauksessa sen verran tuottoisa, että Ekow lupasi lähteä seuraavana aamuna meidän oppaaksi Butreen. Otettiin tarjous vastaan ja tavattiin seuraavana aamuna 9 pintaan kamerat ojossa ja lenkkarit jalassa. (Okei, mulla ei ollut kameraa, koska onnistuin hukkaamaan sen väliaikaisesti...) Käveltiin puolen tunnin verran rannalla ja sitten Ekow totesi kuuluvasti: "Let's hit to the bush!" Sinne siis lähdettiin: pusikkoon, joka hetken päästä muuttui ylöspäin viettäväksi poluksi. Kävely sujui mukavasti Ekown laulaessa omia laulujaan. (Miten tuntuu, että kaikki täällä osaa laulaa niin hyvin?) Metsästä selvittyä meitä odotti leveä hiekkatie, jota kuljettiin vielä parinkymmenen minuutin ajan. Sitten Ekow käski meitä laittamaan silmät kiinni ja johdatti meitä muutaman metrin verran. "Okay, now you can open your eyes." Ja mitkä näkymät! Puiden välistä näkyi alhaalla siintävä meri ja kylä, jossa lapset juoksivat ympäriinsä. Päästiin kylään ja hämmästyin entisestään. Ihmiset ei näyttäneet kiinnittävän mitään huomiota kahteen obruniin, vaan jatkoivat rauhassa kalan kuivaamista ja paistamista. Käveltiin kylän läpi ja saavuttiin meren rantaan. Rannalta toiselle kulki silta, jota astellessa tunsi olevansa jossain toisessa maailmassa: alhaalla lapset uivat alasti ja toisella puolella palmut huojuivat valkoisessa hiekassa. Oon matkustanut ikäisekseni ihan kohtuullisesti ja Butressa ollessa mietin, etten oo koskaan nähnyt kauniimpaa paikkaa. Periaatteessa Butren kaltaisia paikkoja on luultavasti miljoonia, mutta joku paikan tunnelmassa sai mut hurmioitumaan täysin. Vietettiin rannalla aikaa, mutta kurnivat vatsat sai meidät kääntymään takaisin jonkun ajan päästä. Oltiin takaisin Busuassa 1 aikoihin ja Ekow lupasi parissa tunnissa valmistaa meille ruokaa matkalta keräämistään kookoksista. Afrikkalaiseen tapaan ruoka oli lopulta valmista 5, mutta syödessä annoin anteeksi pitkän valmistusajan: liekö syynä ollut kuolettava nälkä (ei oltu syöty koko päivänä mitään) vai hyvä kokki, mutta ruoka oli yksi parhaista, mitä oon koskaan syönyt!

Toinen Busuasta mieleen jäänyt asia on Daniel The Pancakeman sekä Frank The Juiceman, jotka siis valmistaa ihania pannukakkuja ja tuorepuristettuja mehuja. 2 euron yhteishinta ei myöskään rasita kukkaroa erityisemmin, joten jos Busuaan päätyy, kannattaa pannareita ihmeessä maistaa!

Busuassa vietettyjen kolmen yön jälkeen otettiin suunta kohti meidän viimeistä kohdetta, Cape 3 pointsia. Kolmen pisteen paikka (pahoittelen kamalaa käännöstä) on oivallinen paikka rauhoittumiselleja rentoutumiselle. Nukuttiin Escape-nimisessä paikassa, jonka nimi on erittäin osuva: paikka on meren rannalla, useiden kilometrien päässä siviilisaatiosta ja erinomainen pieneen pakomatkaan. Yksi yö paikassa oli kuitenkin sopiva, koska mahtavan majakan lisäksi paikassa ei muuta näkemistä suoraan sanottuna ole.

Onnistuneen lomaviikon jälkeen oli ihanaa palata kotiin, jossa meitä oli selkeästi odotettu: Naomi, Adeleide ja lapset juoksivat yhtenä joukkona meitä vastaan. Ja voin rehellisesti todeta, että riemu oli molemminpuolinen.

Ja nyt sikin sokin kuvia Cape Coastilta, Busuasta ja Butresta:

*Some of the pictures from Hannah's camera

Enemmän kuin tuhat sanaa

Lupasin aiemmin kertoa tarkemmin lahjasta, joka annettiin lapsille. Hannah kertoi yksi päivä ideastaan valokuvata kaikki orpokodin lapset. Innostuin ajatuksesta ja niin alettiin kuvaamaan lapsia, jotta saatais projekti päätökseen ennen joulua. Kuvattiin lapsia koulupäivien lomassa ja jälkeen ja onnistuttiin nappaamaan kaikista sopivat kuvat. (Viimeinen kuva otettiin tuntia ennen kopiointiliikkeeseen menemistä...) Kuvien lisäksi annettiin purkkaa, ilmapalloja ja eräänlaisia värikkäitä tikkuja, joista pystyi tekemään koruja. Menestys oli taattu. On kiva tietää, että kaikki lapset omistaa jotain henkilökohtaista ja omasta identiteetistä kertovaa. Ja niinhän se on, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Hitaasta koneesta johtuen otin vaan kuvat kaikista valokuvista puhelimella. Pahoittelen siis laatua. (Muutama kuva puuttuu listasta)

Hawa 

Kate

Johnson

Isaac

Honorable

Martin

Maxwell 

Rita

Victoria

Yaya 

Sister

Belinda 

Constance

Daniel

David

Abigail 

Deborah

Desmond

Enoc 

Ghanalainen joulu

Oon jouluihminen: rakastan koristelua ja leipomista ja tykkään joulun suunnittelusta. Uskoin joulun ilman lunta (loskaa...), kuusta ja tuttuja ruokia olevan kova paikka tällaiselle perinteitä rakastavalle intoilijalle. Ja olihan se. Tavallaan. Selvisin joulunpyhistä kuitenkin odotettua paremmin. Mitä meidän jouluun sitten kuului?

Torstai lähti käyntiin melko arkisesti: syötiin aamupala ja sen jälkeen pesin pyykkiä kaksi tuntia. Kun kerrankin oli energiaa, päätin siivota myös huoneen. Tässä vaiheessa Hannah ilmoitti masentuvansa kohta totaalisesti, jos ei saa jotain tekemistä. Niin lähdettiin sitten kaupunkiin, jossa tehtiin pieniä ostoksia (mm. Orange is the new blackin 1. ja 2. tuotantokausi 1,20 eurolla!). Ostosten jälkeen tavattiin Friedemann ja Hannes, vapaaehtoiset toisesta projektista, ja syötiin yhdessä fufua. Syömisen jälkeen lähdettiin trotrolla kohti meidän projektia. Autossa oli aikaa hiljentyä miettimään joulua. Ympärillä maailma (tai Kejetian tori) pyöri ihan samalla tavalla kuin ennen: kauppiaat myi kaikkea astioista vuohiin ja ihmiset oli yhtä iloisia ja äkäisiä kuin aina. Oikeastaan ainoat joulusta kertovat merkit oli tonttulakit, joita myytiin kadulla ja liikenteenvalvoja, joka toivotti hyvää joulua. Joulua ei siis noteerattu oikeestaan mitenkään. Yllättävää kyllä, en silti ollut yhtään surullinen (paitsi vähän haikea Suomessa odottavia jouluruokia kohtaan). Kai joulu tuntui vaan niin kaukaiselta täpötäydessä trotrossa, jossa lämpötila oli varmaan lähemmäs 40 astetta.

Meidän projektilla tehtiin hedelmäsalaattia, juotiin viiniä ja kuunneltiin musiikkia. Ehdin myös soittaa kotiin, jossa joulu oli mennyt hyvin perinteisellä tavalla, valkoista maata lukuun ottamatta. Näin mielessäni kuvan siitä rauhasta, joka laskeutuu lahjojen avaamisen jälkeen, kun maataan sohvalla suklaata syöden ja joululeffoja katsoen. En kiellä, etteikö tuo kuva tuntunut houkuttelevalta, mutta päätin jättää turhat haaveilut sikseen ja keskittyä siihen mitä meillä oli: hedelmäsalaattia, viiniä ja ystäviä. Mitä sitä nyt muuta edes tarvitsee? Ja hei, joulu on taas ensi vuonna.

25. päivä meni myös melko ohi, koska vietettiin Hannahin kanssa koko aamupäivä tonttulakkeja metsästäen: lapsilla oli joulujuhla, jossa heidän oli tarkoitus esiintyä ja kyllähän tanssiesitys vaatii tonttulakit seurakseen! Kotiin päästyä olin niin väsynyt, että olisin voinut mennä suoraan nukkumaan, mutta meidät pyydettiin seuraamaan lasten talent-kilpailua koululle. Vietettiin siis seuraava kaksituntinen yrittäen pysyä hereillä ja seurata twiksi tapahtuvaa ohjelmaa. Lapset oli kyllä tosi taitavia talenteissaan ja esityksiä oli ilo seurata, mutta kaikki välihöpötykset meinas olla liikaa. Juhlan jälkeen vietin loppuillan sarjoja katsellen ja hiljaisuudesta nauttien.

Sunnuntai oli joulupäivistä ehdottomasti paras: annettiin lapsille joululahjat (niistä lisää myöhemmin), syötiin Adeleiden ja Naomin kanssa ihanaa ruokaa ja vietettiin loppuilta lasten kanssa tanssien. Naomin lahja lapsille oli pari pientä rakettia, jotka sitten ammuttiin illan päätteeksi. Yksi tosin päätyi keittiön katolle ja aiheutti pienoisen sydänkohtauksen itse kullekin, mutta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Joulunpyhistä selvittyä voikin suunnata katseen kohti tulevaa, nimittäin uutta vuotta!

Cause you had a bad day

Torstaipäivän aamu ei kertonut yhtään siitä, miten päivä tulisi päättymään. Päivä ei nimittäin alkanut ollenkaan huonosti, päinvastoin. Heräsin aikaisin ja kävin hakemassa yhden oppilaan kouluun. Koululla meitä odotti nouseva juhlatunnelma: musiikki pauhasi ja Naomi kiinnitti viimeisiä koristeita. Pukeuduin valkoisen paidan ja mustan hameen sijaan kukkakuvioiseen tunikaan. Lapsetkin oli panostaneet pukeutumiseen: tytöillä oli mekot päällä ja pojilla siistit paidat ja farkut. Vietettiin viimeinen koulupäivä tanssien (lapsilla on pienestä pitäen rytmi veressä!) ja syöden. Ruokakin oli viimeisen koulupäivän mukainen: lapsille Indomieta (nuudelia kasviksilla) ja aikuisille fufua. Hyvin syöneenä ja väsyneenä lapset alkoi pikkuhiljaa valua kotia kohti ja me jäätiin siivoilemaan paikkoja. Apujoukkojen kanssa saatiin koulu kuntoon ennätysajassa. Koulupäivä oli menestys ja ihan liikutuin, kun oppilaat tulivat hyvästelemään. Yksi oppilaista kertoi ikävöivänsä minua tulevan loman aikana. Myös opettajat halasivat ja toivottivat hyviä lomia. En arvosta kaikkien opettajien opetusmetodeja, mutta henkilöinä pidän kaikista! (Ihan muutamaa lukuun ottamatta...)

En oo mikään intohimoinen pakkaaja, joten aloitin pakkaamisen meidän reissua varten vasta koulupäivän jälkeen. En ollut sunnuntain jälkeen vaivautunut tarkastamaan matkakassaa, koska olihan se turvassa repun taskussa. Vaan kun ei ollutkaan. Alkuun ajattelin vaan laittaneeni rahat toiseen taskuun, mutta koko repun (ja laukun ja toisen laukun ja koko huoneen) tutkittuani totesin jonkun ottaneen rahat. Kuka? Mitä? Milloin? Kerroin Naomille tilanteesta ja paljastin, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin kadottaneeni enemmän kuin olin ku kuluttanut. Aikaisempina kertoina summat oli olleet pieniä, joten olin vaan uskotellut itselleni, että olin käyttänyt rahat johonkin. Nyt kyseessä oli kuitenkin 250 cediä eli noin 60 euroa - täällä hyvinkin suuri summa!
Naomi oli tietysti järkyttynyt ja kertoi, ettei tällaista oo koskaan aikasemmin sattunut. Vapaaehtoiselle. Muutamia varkaustapauksia on silti ollut: yksi lapsista varasti pastorin asunnosta 500 ja toinen lapsista 70 cediä yhdeltä kirkon jäseneltä. Naomi kutsui lapset koolle ja sen jälkeen me lähdettiin ostamaan uusi lukko oveen - jollain lapsista täytyy olla avain, koska muuta mahdollisuutta sisäänpääsyyn ei oo.

Matkalla lukko-ostoksille Naomi törmäsi mieheen ja alkoi kiivas väittely twiksi. Naomi selitti myöhemmin, että mies oli puuseppä, jonka piti korjata yksi ovi koululla. Naomi maksoi miehelle etukäteen, mutta tämä ei koskaan tullut paikalle. No, asia saatiin ratkaistua: Naomi otti miehen puhelimen ja sanoi antavansa puhelimen takaisin, kun mies tulee palauttamaan summan.

Vielä yksi sattumus ehti tapahtua paluumatkalla: Hannah astui yhteen betonisista ojista ja satutti jalkansa. Ilman valoja saa kyllä oikeesti kattoo, mihin astuu.

Perillä saatoin pakkauksen päätökseen pikaisesti ja kävin nukkumaan, koska seuraavana aamuna herätys oli klo 3.30. Eilen alkoi siis meidän matka kohti Cape Coastia, mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt kuvia viimeisestä koulupäivästä: