Tänään on päivä, jolloin ärsyttää mm. kaikki: lapsi, joka löi toista lasta silmään niin, että toinen itki koko päivän. Kuumuus, joka on niin tukahduttavaa, ettei henkeä saa. Hiki, joka valuu tämän kuumuudeen myötä. Riisi, joka tuntui tänään mahdottomalta syödä. Motivaatio, joka ei ilmaantunut, kun olisi opettamaan pitänyt käydä. Väsymys. Liikenne. Asiat, jotka kasaantuvat. Asiat, jotka haluaisin hoitaa, mutta joihin en vaan pysty. Oman ajan puute. Nainen, joka on aina myöhässä. Kiire. Kiire. Kiire. Ainiin, kiire. Näin muutaman mainitakseni. Kun nyt ollaan päästy sopivan ärtyneeseen mielentilaan, voin samaan rytäkkään listata asioita, joita en vielä näin 144 päivän jälkeenkään ymmärrä.
Kunnioitus vanhempia kohtaan. On ihanaa, että varsinkin lapset ovat aina äärimmäisen kohteliaita ja kunnioittavia vanhempia kohtaan. Se, että vanhemmat ihmiset ylipäätään huomioidaan erityisellä tavalla yhteiskunnassa on ihanaa. Ihanaa ei kuitenkaan ole se, ettei nuorempi kollega voi puhua suutaan puhtaaksi vanhemmalle opettajalle vain siksi, ettei vanhemman ihmisen kunnioitukseen kuuluva etiketti tätä salli.
Kaikkien on tärkeää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Esimerkiksi pyykinpesu, appelsiinin syöminen, chilin jauhaminen ja lattioiden pyyhkiminen tapahtuvat kaikki tietyllä tyylillä. Pyykit pestään aina vatkaamalla toista kättä, ei esimerkiksi hinkkaamalla molempia käsiä yhteen. Appelsiineja ei (useimmiten) syödä paloittain, vaan kuorimisen jälkeen sisältö imetään ulos. Chili jauhetaan astiassa pyörittämällä kättä aina tiettyyn suuntaan. Lattioita ei koskaan pyyhitä peruuttamalla, vaan aina eteenpäin kulkien. Lista jatkuu, mutta nämä ovat asioita, joita en vaan ymmärrä. Johtuiskohan siitä, etten vaan handlaa näitä juttuja ghanalaisella tyylillä ja siitä johtuen saan osakseni naurua ja huudahduksia: "Look at the obruni washing!"
Machot miehet. Paremmin en asiaa osaa ilmaista. Miehet, jotka olettavat, että automaattisesti saavun, kun he kättään huiskuttavat ja huutavat: "White lady, come!" Tai miehet, jotka kasvattavat pelkästään pikkurillin kynnen osoittaakseen miehuutensa. Tai miehet, jotka ovat sitä mieltä, ettei naisen kuulu syödä julkisesti. Tai miehet, jotka kuvittelevat olevansa jotain, mitä eivät ole. Tai miehet, jotka... okei, eiköhän asia tullut jo selväksi.
Jätehuolto. Se kun on olematon. Ojissa haisevat viime vuoden roskat ja polttokasat tukahduttavat kaikki kilometrin säteellä liikkuvat.
Tähän hätään en ihme kyllä keksi nyt muuta valitettavaa. No eiköhän mieleen putkahda jotain heti, kun saan painettua Julkaise-nappia. No, on sitä paskallakin päivällä hopeareunuksensa, nimittäin 7 fazerin karkkia, jotka vielä odottavat syöjäänsä. Syöminen tosin tapahtuu pimeässä, koska kahden eufoorisen viikon jälkeen meiltä katkes taas sähköt. Tietysti päivänä, jolloin harmadan-kausi päätti vaihtua sadekaudeksi. Nyt nautin siis herkuista, sateesta ja pimeydestä. Sekä miljoonasta itikasta. Puhelimestakin loppuu sopivasti akku.
Selvennykseksi huomiselle itselleni, joka katuu sopimatonta purkaustaan: et vihaa Ghanaa, ihmisiä, maapalloa tai universumia. Vihaat vain tätä päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti