Ajatusvirtaa

Vielä muutama vuosi sitten kuvittelin naiivisti, että vapaaehtoistyö on sitä kriisialueilla tapahtuvaa toimintaa, jossa pelastetaan lapsia nälkäkuolemalta ja silpomiselta. No okei, käsitin kyllä, ettei auttaminen oo aina näin radikaalia, mutta haaveilin aina pääseväni asioiden ytimeen ja auttamaan konkreettisesti. Mitä enemmän otin selvää vapaaehtoistyöstä, tajusin, että useimpien vapaaehtoisten tehtävä on auttaa ihan arkisissa asioissa: opettamisessa, siivoamisessa, ruoan valmistamisessa... Vuosi sitten, kun päätin tosissani hakea vapaaehtoistöihin, lueskelin Maailmanvaihdon nettisivulla olevia blogeja. Yllätyin sitä, kuinka hauskalta vapaaehtoisten elämä vaikutti: oli aikaa matkustella ja viettää aikaa kavereiden kanssa. Ajattelin, että ehkä olisikin ihan hyvä, ettei ensimmäinen auttamisprojekti olisi turhan vaativa. En kuitenkaan halua vähätellä yhtäkään maata tai projektia! Jokaisessa maassa ja paikassa on omat haasteensa ja sopeutuminen vie aikaa. On kuitenkin eri asia esim. opettaa koulussa, kuin olla töissä turvakodissa, jossa lapset on joutunut kokemaan vaikka mitä kauheuksia. Niinpä olin tyytyväinen päätyessäni Ghanaan: tiesin maalla olevan pitkät juuret vapaaehtoisten suhteen ja tiesin projektien olevan huolella valittuja ja hyvin organisoituja.

No, täällä sitä nyt ollaan hengailtu 5 viikkoa. Tähän asti kaikki onkin sujunu tosi hyvin! Jopa liian hyvin. Voiko niin ees sanoa? Ensimmäisen viikon sopeutumisleirillä oli aikaa totutella ruokaan ja tavata muut vapaaehtoiset. Sitten tultiin projektiin, jossa ensimmäinen viikko oli lomaa koulusta. Toisella viikolla alkoi koulu, mutta meidän ei vielä tarvinnut alkaa opettamaan. Tällä hetkellä meillä on vasta pieniä hommia: ruokailussa avustaminen, liitujen jakaminen ja yhden tytön saattaminen kotiin aina koulun jälkeen, mutta saadaan koko ajan lisää opetushommia. Välillä mielessä häivähtää kuitenkin ajatus: "Tässäkö se nyt on? Eikö meitä tosiaan tarvita kuin liituja jakamaan? Tulin tänne, koska olin valmis tekemään töitä ja nyt niitä ei olekkaan tarjolla?" Toisinaan taas mietin, että en oo täällä vapaaehtoisturistina. Enkä voi olla samanlaisessa asemassa, kun lääkärit tai muut oikeat ammatti-ihmiset. Oon kuitenkin yks käsipari lisää ja siitä ei koskaan oo haittaa. Tulin tänne, jotta oppisin tuntemaan uuden kulttuurin ja tekemään oman osani yhteisön hyväksi. Ja sitähän mä just teen: tervehdin naapurinrouvaa matkalla vakiopuotiin ja leikin lasten kanssa, jotka on ilosia siitä, että saa letittää mun hiuksia. Sopeutumisleirillä myös todettiin, että me tullaan varmasti oppimaan paljon enemmän, kun pystytään opettamaan. Ja se on varmasti totta. Ja täytyy myöntää, että oon koulupäivien jälkeen ihan poikki, vaikkei meillä paljon hommaa olekkaan.

Seuraava asia, jota oon miettinyt, on raha. Sopeutumisleirillä meille sanottiin, että mitään ei oo pakko antaa, mutta kaikkea saa antaa. Ei nimittäin oo mitenkään tavanomaisesta poikkeavaa, että projekteissa opettajat saattaa vihjailla huonokuntoisista pöydistä, tai siitä, kuinka lapset joutuu kulkemaan resuisissa vaatteissa. Meidän projektissa tätä ongelmaa ei oo ollut. Meiltä ei oo kertaakaan pyydetty rahaa mihinkään. Rahantarve ei kuitenkaan koskaan katoa, eikä meidänkään koulu oo rikkaimmasta päästä. Opettajien palkka on ollut jo useita viikkoja myöhässä, joten pari päivää sitten päätin antaa loput mun tämän hetken käteisvarastosta Naomille. Yhden opettajan palkka on 100 cediä, joten mun 650 cedillä (~175 e) palkka pystytään maksamaan 6 opettajalle. Hannah kertoi, että organisaatio, jonka kautta se on täällä, ei hyväksy minkäänlaista rahan antamista. Perusteluina se, että me ollaan täällä töissä, emme antamassa rahaa. Toisena, rahan antaminen luo stereotypian rikkaista valkoihoisista. Kolmantena, maksumiehenä toimiminen luo paineita tuleville vapaaehtoisille. Nää kaikki on kyllä totta. Tietysti toivoisin, että koulu pystyis hankkimaan rahat itse, mutta en vaan nää sitä mahdollisena tällä hetkellä: lapsia ei oo tarpeeks, eikä näin ollen koulumaksuja kerry menojen kattamiseksi. Opettajien motivaatio opettamiseen taas on heikko, koska palkkaa ei kuulu. Niinpä en tunne syyllisyyttä siitä, että annoin sen, mitä mulla oli. Jos tää on tärkein keino, jolla tällä hetkellä voin auttaa, niin sitten se on.

Välillä on helppoja päiviä ja välillä vaikeita. Tänään on se jälkimmäinen. Aamu alkoi kaatosateella, josta kyllä tykkään, mutta se tarkoitti sitä, että lähes puolet oppilaista ja osa opettajista oli poissa. Niinpä opetin koko päivän luokkaa, jossa oli 4 oppilasta. Olin aiemmin tehnyt pari tehtävää valmiiks opetustilanteita varten, mutta loppupäivästä olin jo melko neuvoton, kun en keksinyt, mitä opettaa. Oppilaat oli myös melko levottomalla tuulella, mikä ei tehnyt opettamisesta yhtään helpompaa. Välitunnilla yksi tyttö taas sai mun hiukset semmosille solmuille, että koulun jälkeen joudun leikkaamaan niistä pari pois. Tällä hetkellä jalat tekee kuolemaa, mutta vesi on loppu, joten pakko vielä raahautua lähipuotiin sitä ostamaan. Loppujen lopuks noi kaikki on ihan pikkujuttuja, eikä oo tapahtunu mitään muista päivistä poikkeavaa, mutta välillä vaan tulee stoppi vastaan. Sillon on hyvä vaan todeta, että huomenna on uus päivä, antaa tän vaan mennä omalla painollaan. Oon myös ikävöiny jonkun verran kotia ja tuttuja asioita. Toisaalta, kuten jo aiemmin mainitsin, kaikki on olosuhteisiin nähden tosi helppoa. Tunnin päästä saan taas mennä valmiiseen ruokapyötään ja illalla opiskelen lasten kanssa, jotka saa aina hymyn huulille!

Välillä pitää vaan saada purkaa kaikki. Joten tänään hyväksyn nää fiilikset ja huomenna oon liikkeellä taas uudella asenteella. Kuten klisee kuuluu: Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

ps. Postaustahti varmaan hidastuu vähän, koska kone ei oo ihan täydessä toimintakunnossa. Mulla on kuitenkin paljon ajatuksia, joita haluaisin päästä jakamaan, joten toivon, että saan uuden osan tähän koneeseen nopeesti. Odotan myös, että pääsen lisäilemään ennen-jälkeen kuvia tästä paikasta, koska muutoksia tapahtuu koko ajan!