Ghanalainen joulu

Oon jouluihminen: rakastan koristelua ja leipomista ja tykkään joulun suunnittelusta. Uskoin joulun ilman lunta (loskaa...), kuusta ja tuttuja ruokia olevan kova paikka tällaiselle perinteitä rakastavalle intoilijalle. Ja olihan se. Tavallaan. Selvisin joulunpyhistä kuitenkin odotettua paremmin. Mitä meidän jouluun sitten kuului?

Torstai lähti käyntiin melko arkisesti: syötiin aamupala ja sen jälkeen pesin pyykkiä kaksi tuntia. Kun kerrankin oli energiaa, päätin siivota myös huoneen. Tässä vaiheessa Hannah ilmoitti masentuvansa kohta totaalisesti, jos ei saa jotain tekemistä. Niin lähdettiin sitten kaupunkiin, jossa tehtiin pieniä ostoksia (mm. Orange is the new blackin 1. ja 2. tuotantokausi 1,20 eurolla!). Ostosten jälkeen tavattiin Friedemann ja Hannes, vapaaehtoiset toisesta projektista, ja syötiin yhdessä fufua. Syömisen jälkeen lähdettiin trotrolla kohti meidän projektia. Autossa oli aikaa hiljentyä miettimään joulua. Ympärillä maailma (tai Kejetian tori) pyöri ihan samalla tavalla kuin ennen: kauppiaat myi kaikkea astioista vuohiin ja ihmiset oli yhtä iloisia ja äkäisiä kuin aina. Oikeastaan ainoat joulusta kertovat merkit oli tonttulakit, joita myytiin kadulla ja liikenteenvalvoja, joka toivotti hyvää joulua. Joulua ei siis noteerattu oikeestaan mitenkään. Yllättävää kyllä, en silti ollut yhtään surullinen (paitsi vähän haikea Suomessa odottavia jouluruokia kohtaan). Kai joulu tuntui vaan niin kaukaiselta täpötäydessä trotrossa, jossa lämpötila oli varmaan lähemmäs 40 astetta.

Meidän projektilla tehtiin hedelmäsalaattia, juotiin viiniä ja kuunneltiin musiikkia. Ehdin myös soittaa kotiin, jossa joulu oli mennyt hyvin perinteisellä tavalla, valkoista maata lukuun ottamatta. Näin mielessäni kuvan siitä rauhasta, joka laskeutuu lahjojen avaamisen jälkeen, kun maataan sohvalla suklaata syöden ja joululeffoja katsoen. En kiellä, etteikö tuo kuva tuntunut houkuttelevalta, mutta päätin jättää turhat haaveilut sikseen ja keskittyä siihen mitä meillä oli: hedelmäsalaattia, viiniä ja ystäviä. Mitä sitä nyt muuta edes tarvitsee? Ja hei, joulu on taas ensi vuonna.

25. päivä meni myös melko ohi, koska vietettiin Hannahin kanssa koko aamupäivä tonttulakkeja metsästäen: lapsilla oli joulujuhla, jossa heidän oli tarkoitus esiintyä ja kyllähän tanssiesitys vaatii tonttulakit seurakseen! Kotiin päästyä olin niin väsynyt, että olisin voinut mennä suoraan nukkumaan, mutta meidät pyydettiin seuraamaan lasten talent-kilpailua koululle. Vietettiin siis seuraava kaksituntinen yrittäen pysyä hereillä ja seurata twiksi tapahtuvaa ohjelmaa. Lapset oli kyllä tosi taitavia talenteissaan ja esityksiä oli ilo seurata, mutta kaikki välihöpötykset meinas olla liikaa. Juhlan jälkeen vietin loppuillan sarjoja katsellen ja hiljaisuudesta nauttien.

Sunnuntai oli joulupäivistä ehdottomasti paras: annettiin lapsille joululahjat (niistä lisää myöhemmin), syötiin Adeleiden ja Naomin kanssa ihanaa ruokaa ja vietettiin loppuilta lasten kanssa tanssien. Naomin lahja lapsille oli pari pientä rakettia, jotka sitten ammuttiin illan päätteeksi. Yksi tosin päätyi keittiön katolle ja aiheutti pienoisen sydänkohtauksen itse kullekin, mutta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Joulunpyhistä selvittyä voikin suunnata katseen kohti tulevaa, nimittäin uutta vuotta!

Cause you had a bad day

Torstaipäivän aamu ei kertonut yhtään siitä, miten päivä tulisi päättymään. Päivä ei nimittäin alkanut ollenkaan huonosti, päinvastoin. Heräsin aikaisin ja kävin hakemassa yhden oppilaan kouluun. Koululla meitä odotti nouseva juhlatunnelma: musiikki pauhasi ja Naomi kiinnitti viimeisiä koristeita. Pukeuduin valkoisen paidan ja mustan hameen sijaan kukkakuvioiseen tunikaan. Lapsetkin oli panostaneet pukeutumiseen: tytöillä oli mekot päällä ja pojilla siistit paidat ja farkut. Vietettiin viimeinen koulupäivä tanssien (lapsilla on pienestä pitäen rytmi veressä!) ja syöden. Ruokakin oli viimeisen koulupäivän mukainen: lapsille Indomieta (nuudelia kasviksilla) ja aikuisille fufua. Hyvin syöneenä ja väsyneenä lapset alkoi pikkuhiljaa valua kotia kohti ja me jäätiin siivoilemaan paikkoja. Apujoukkojen kanssa saatiin koulu kuntoon ennätysajassa. Koulupäivä oli menestys ja ihan liikutuin, kun oppilaat tulivat hyvästelemään. Yksi oppilaista kertoi ikävöivänsä minua tulevan loman aikana. Myös opettajat halasivat ja toivottivat hyviä lomia. En arvosta kaikkien opettajien opetusmetodeja, mutta henkilöinä pidän kaikista! (Ihan muutamaa lukuun ottamatta...)

En oo mikään intohimoinen pakkaaja, joten aloitin pakkaamisen meidän reissua varten vasta koulupäivän jälkeen. En ollut sunnuntain jälkeen vaivautunut tarkastamaan matkakassaa, koska olihan se turvassa repun taskussa. Vaan kun ei ollutkaan. Alkuun ajattelin vaan laittaneeni rahat toiseen taskuun, mutta koko repun (ja laukun ja toisen laukun ja koko huoneen) tutkittuani totesin jonkun ottaneen rahat. Kuka? Mitä? Milloin? Kerroin Naomille tilanteesta ja paljastin, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin kadottaneeni enemmän kuin olin ku kuluttanut. Aikaisempina kertoina summat oli olleet pieniä, joten olin vaan uskotellut itselleni, että olin käyttänyt rahat johonkin. Nyt kyseessä oli kuitenkin 250 cediä eli noin 60 euroa - täällä hyvinkin suuri summa!
Naomi oli tietysti järkyttynyt ja kertoi, ettei tällaista oo koskaan aikasemmin sattunut. Vapaaehtoiselle. Muutamia varkaustapauksia on silti ollut: yksi lapsista varasti pastorin asunnosta 500 ja toinen lapsista 70 cediä yhdeltä kirkon jäseneltä. Naomi kutsui lapset koolle ja sen jälkeen me lähdettiin ostamaan uusi lukko oveen - jollain lapsista täytyy olla avain, koska muuta mahdollisuutta sisäänpääsyyn ei oo.

Matkalla lukko-ostoksille Naomi törmäsi mieheen ja alkoi kiivas väittely twiksi. Naomi selitti myöhemmin, että mies oli puuseppä, jonka piti korjata yksi ovi koululla. Naomi maksoi miehelle etukäteen, mutta tämä ei koskaan tullut paikalle. No, asia saatiin ratkaistua: Naomi otti miehen puhelimen ja sanoi antavansa puhelimen takaisin, kun mies tulee palauttamaan summan.

Vielä yksi sattumus ehti tapahtua paluumatkalla: Hannah astui yhteen betonisista ojista ja satutti jalkansa. Ilman valoja saa kyllä oikeesti kattoo, mihin astuu.

Perillä saatoin pakkauksen päätökseen pikaisesti ja kävin nukkumaan, koska seuraavana aamuna herätys oli klo 3.30. Eilen alkoi siis meidän matka kohti Cape Coastia, mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt kuvia viimeisestä koulupäivästä:

Pientä pintaremonttia

Kuten aiemmin mainitsin, niin koulun ja orpokodin yhteydessä on koko ajan joku pieni projekti meneillään: joko maalausta tai raappausta tai uusia kalusteita. Kunnostaminen tietysti vaatii rahaa, jota koululla ei käytännössä ole. Usein remontit rahoitetaankin lahjoituksina saaduilla varoilla. Osa aiemmista vapaaehtoisista järjesti keräyksiä, joiden avulla rakennettiin esim. uusi kylpyhuone- ja suihkurakennus lapsille. Tässä siis pari kuvaa siitä, miten ympäristö on muuttunut meidän tulon jälkeen:

(Kuvat ei suostunu menemään oikein päin, pahoittelut)

Pojat on poikii

Kuvittelin aina, että pienet lapset on se "mun juttu" - eli jos lähtisin vapaaehtoistöihin, haluaisin toimia pienten lasten kanssa. Maailmanvaihdon hakemuksia täytellessä pyysin itse päästä Columbuksen orpokotiin, koska paikan nettisivut antoivat olettaa, että orpokodissa asuu n. 60 lasta, joista suurin osa leikki-ikäisiä. Todellisuudessa orpokodissa asuu n. 25 lasta, joista suurin osa on päälle 10-vuotiaita. (Niin ja siis huomiona, että sivujen ei ole tarkoitus huijata ketään, niitä ei vain ole ehditty päivittämään) Alussa voin myöntää olleeni pettynyt, kun lapset olikin paljon vanhempia ja itsenäisempiä kuin luulin. Olin kuvitellut, että meidän ensisijaisena tehtävänä olisi lapsista huolehtiminen ja päivittäisissä asioissa auttaminen. Päädyttiin kuitenkin opettajiksi. Kaduttaako? Ei yhtään. En koe suurta paloa opettamista kohtaan yleisellä tasolla, mutta oppilaat on niin ihania, että oon aina innoissani, kun pääsen pitämään tuntia. Tässä pohjustusta aiheeseen, josta alunperin halusin puhua - nimittäin pojista.

Kahdella luokalla, joita opetan, on yhteensä yksi tyttö, eli päivät tulee pääosin vietettyä poikaseurassa. Suurin osa näistä pojista on joko orpoja tai boarding-oppilaita, eli poikien kanssa tulee vietettyä aikaa myös koulun ulkopuolella. Orpokodissa asuu myös tyttöjä, mutta suurin osa tytöistä on sen ikäisiä, että viettävät aikaa mieluummin omassa porukassa. Pojat myös helpottavat veli-ikävää: kaipaan (toisinaan) valtavasti kahta kotona odottavaa veljeäni. Se, mikä pojista tekee niin ihania on heidän kiinnostuksensa maailmaa kohtaan, rehellisyytensä ja huumorintajunsa. Vaikka pyritään opiskelemaan tunneilla ahkerasti, niin aina jää aikaa myös jutusteluun ja vitsailuun. Päätin koota tähän alas mieleenpainuneita tapahtumia poikien kanssa:
- Hannah tuskaili hameensa kanssa, kun se oli täynnä kuivaa ruohoa. Pari nuorempaa poikaa jäi kiinni, kun olivat varastaneet jotain pientä, joten Naomi päätti antaa sopivan rangaistuksen: poikien piti nyppiä jokaikinen ruohonkorsi hameesta. Pojat hoiti homman oikein tunnollisesti.
- Meneillään oli vasta toinen kouluviikko, kun pojat yksi päivä koulun jälkeen naureskelivat ja supisivat jonkun kirjan ympärillä. Kysyin, mille pojat nauroivat ja vastaushan oli (mikäs muukaan kuin) lisääntymistä käsittelevä kappale biologian kirjassa. Paikalle saapui miesopettaja, joka sitten päätti valoittaa poikia kyseisestä asiasta. En ennättänyt poistua paikalta, joten kuuntelin puoli tuntia opettajan selostusta kuukautiskierrosta ja siemensyöksyistä. Pojilla oli hauskaa.
- Oon saanut jo useampia naimisiinmenoehdotuksia 13-14-vuotiailta pojilta. Välillä joku pojista sitten toteaa, että "Tänään me mennään naimisiin". Oon onnistunut välttymään seremonioilta vastaamalla, ettei poika ole hankkinut minulle vielä sopivaa mekkoa.
- Yksi päivä pojat päättivät alkaa haistella toistensa kenkiä kesken oppitunnin. Aikansa haisteltuaan yksi pojista löysi kengän, joka ei haissut ja kierrätti sitä sitten ympäri luokkaa. Poika vuorollaan haistoi kenkää ja totesi sitten, että "Se ei haise!"
- Pojat on hyvin kohteliaita ja huomaa kyllä, jos ulkomuodossa on tapahtunut muutosta. Paras kommentti oli kyllä, kun ostin uuden hameen ja yksi pojista totesi, että "That dress is too beautiful!"

Välillä päivät tuntuu raskailta, eikä opettaminen huvittaisi, mutta useimmiten mieli muuttuu, kun alan pitämään tuntia ja huomaan, että pojat oikeesti oppii jotain. Aina ei tietenkään mee niin kuin Strömsössä (vihaan tota sanontaa, joten loogisesti päätin käyttää sitä) ja opettaminen turhauttaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että pojat on aina poikia.

*Some of the pictures from Hannah's camera 

Extreme makeover

No ei sentään. Vähän muutosta kuitenkin: ensin päätettiin Hannahin kanssa leikata kuivat latvat pois ja sitten letittää hiukset. Tyydyin ihan omiin hiuksiin, mutta Hannah päätti ottaa askeleen kohti afrikkalaista identiteettiä ja letittää hiukset niin kuin paikalliset tekee. Letitysoperaatio lisäkkeineen tuli yhteensä maksamaan 90 cediä. Kampaaja tais kyllä lisätä hintaan vähän obruniekstraa, koska muut opettajat oli ihan kauhuissaan kuullessaan hinnan. Itse maksoin mun pikkuleteistä 5 cediä, mikä ei kukkaroa onneks hirveesti rasittanut.

Letit näyttää hyvältä, mutta niihin on kuulemma totutteleminen: aluks hiukset tuntui tosi raskailta ja nukkuminen oli vaikeeta kivun takia. Viikkoa myöhemmin tilanne on parempi, mutta hiusten tyvet kutiaa helposti. Hiuksia ei voi pestä, mikä rajoittaa niiden käyttöikää.

Paikallisten hiukset ei usein kasva 10 senttiä pidemmiksi, joten monet naiset turvautuu lisäkkeisiin tai peruukkiin. Letit kieltämättä näyttää hyvältä ja yleensä laitetut hiukset kestää hyväkuntoisina noin 5 viikkoa. Letitetyt hiukset siis helpottaa elämää huomattavasti, joten en ihmettele niiden suosiota. Hannah myös kertoi suhtautumisen oleman vähemmän agressiivista uusien hiusten myötä: kauppiaat ei kisko käsistä yhtä paljon tai huutele perään. Yritystä samaistua kulttuuriin arvostetaan.

Twi

Viime tiistaina tuli tasan kolme kuukautta täyteen Ghanaan saapumisesta. Valmennusleirillä monet aikaisemmat vapaaehtoiset kertoi, että kolmen kuukauden tietämillä kieli alkoi sujua ja puhetta oli helpompi ymmärtää. Nyt kun tämä rajapyykki ylittyi, niin ajattelin valoittaa omaa osaamistani. Ennen kuin lätkäisen tähän kaiken, mitä oon tähän mennessä oppinu, haluaisin kertoa muutamia seikkoja twin kielestä:
1. Useimmat sanoista äännetään hyvin eri tavalla kuin kirjoitetaan. Esim. Kejetia äännetään "Keetsia" ja mun ghanalainen nimi Adwoa "Achua".
2. Murteita on monia, joten tämänkin vuoksi sanoja on vaikea ymmärtää.
3. Twin seassa kuulee usein myös englantia. Pikkusanat "why", "sorry" ja "okay" vilahtavat usein puheessa. Numerot ja usein myös tervehdykset sanotaan englanniksi.
4. Saman asian kysymiseen voidaan käyttää useampaa eri lausetta: "Me ho ye?", "Me ho te sein?", "Ete sein?".
5. Sanoilla ei oo artikkeleita, eikä verbit taivu.
6. Kielessä on muutamia kirjaimia, joita ei meidän aakkosista löydy.
Pitemmittä puheitta, kaikki tähän asti oppimani sanat/lauseet:
Ps. Kaikkien sanojen kirjoitusasusta en oo varma...

Maakye - Good morning
Maaha - Good afternoon
Maadwo - Good afternoon
Ete sen? - How are you
Me ho ye - I'm fine
Me ho ye paa - I'm really fine
No won soe? - And you?
Eye paa - It's fine
Me paakyew - Sorry
Me din de - My name is
Bra - Come
Dabi - No
Chai - Stop it
Ewia - The sun
Bosome - Moon
Nsuo - Water
Meko - I go
Enko - Let's go
Ko - Go
Paanu - Bread
Kafra - I'm sorry
Kakra - A little
Sukuu - School
Agoo - Knocking/coming
Obruni - White (person)
Bibini - Black (person)
Di - Eat

Tässä aikalailla kaikki, mitä oon oppinu/mitä tulee useimmiten käytettyä. Näiden lisäks ymmärrän muutamia lauseita, mutten ite osaa sanoa niitä. Oon tosi onnellinen siitä, että suurin osa ihmisistä puhuu hyvää englantia, mutta sen takia twin oppiminen ei oo ollu välttämättömyys. Saa nähdä, kehitynkö yhtään näiden jäljellä olevien parin (!) kuukauden aikana...

The music video

Pari kuukautta sitten oltiin tulossa kotiin jostain, kun törmättiin meidän kotikadulla naiseen. Tervehdittiin ja nainen esittäytyi gospellaulaja Mary Darkwaksi. Siinä kättelyjen yhteydessä Mary kysyi heti, haluttaisiinko tulla mukaan hänen musiikkivideolle. Usein ihmiset heittää asioita, joiden tapahtuminen ei ole kovin todennäköistä, joten naureskellen lupauduttiin olemaan videolla. Noin viikko ensitapaamisen jälkeen nähtiin Mary uudelleen ja hän sanoi, että kuvattaisiin video parin viikon sisällä. Yhtenä lauantaina Mary sitten saapui ja lähdettiin yhdessä hänen vanhempiensa luokse, missä videon ensimmäinen osa oli määrä kuvata.

Talo oli hyvin siisti ja katossa pyörivät tuulettimet oikeaa luksusta! Maryn vanhemmat, John ja Vivian esittäytyivät ja sain molemmista heti tosi miellyttävän vaikutelman. Odotettiin kameramiestä ja sillä aikaa ehdin tiirailla seinällä näkyviä valokuvia: kuvia Vivianin ja Johnin häistä. Nuoripari näytti mustavalkokuvissa niin onnelliselta, että liikutuin.

Kun kameramies saapui ja kamera (tavallinen järjestelmäkamera) saatiin asennettua, alkoi kuvaaminen. Mary oli opettanut meille kappaleen kertosäkeistön, mutta täytyy myöntää, että ujostelin twiksi laulamista melkoisesti. Aikamme siinä tanssittuamme aloin kuitenkin rentoutua ja jopa nauttia tilanteesta. Kappale siis kertoo siitä, kuinka hyvä Jumala on, joten meidän liikkeiden tuli osoittaa kiitollisuutta.

Jonkin ajan kuluttua oltiin kaikki niin poikki, että päätettiin jättää loppuvideon kuvaaminen toiseen päivään. Saatiin autokyyti kotiin ja siinä autossa istuessa tajusin, että olin pikkuhiljaa rakastumassa tähän maahan.

Pari viikkoa sitten oli kyseisen albumin julkistamistilaisuus, johon lupauduttiin menemään. Mentiin ensin Maryn talolle ja oltiin huolissamme ajasta, koska kello näytti jo puolta kahta ja tilaisuuden oli tarkoitus alkaa yhdeltä. "Oh, it's african time!" Mary vastasi rennosti. Lopulta lähdettiin kohti kirkkoa, jossa tilaisuus järjestettiin: minä, Hannah, Mary, Maryn mies ja neljä lasta. Yhdessä autossa. Hyvin kuitenkin mahduttiin. Paikanpäällä tajuttiin, ettei meillä tosiaan olisi ollut kiire: odotettiin 2,5 tuntia, että päästiin esittämään kolme laulua. Tunnelma kirkossa oli meidän esityksen aikana kuitenkin kaiken odottamisen arvoista! Nyt voin ylpeänä todeta olleeni osa musiikkivideota.

Lost

Keskiviikkona oltiin juuri lopettelemassa illallista, kun Naomi tuli ja kertoi, että yksi lapsista ei ollut tullut koulun jälkeen kotiin. Kello näytti jo 7 eli tytön olisi pitänyt olla kotona jo viimeistään pari tuntia sitten. Naomi yritti soittaa koulubussin kuljettajalle, mutta ei saanut yhteyttä. Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä alueelle, jolla tyttö asuu ja kierrellä ovelta ovelta, jos tyttö olisi vaikka mennyt jonkun kaverinsa luokse. Lähdettiin siis Hannahin, Adeleiden, Naomin, yhden opettajan ja oppilaan voimin matkaan.

Koska osuttiin pahimpaan ruuhka-aikaan, ei millään meinattu saada trotroa. Tyttö asuu kaukana, joten kävely ei ollut mahdollisuus. Pimeällä tienvierustalla seistessä kauhukuvat alkoi liikkua päässä. Tytön asuinalue ei ole parhaimmasta päästä. Ja ikääkin tytöllä on vain 6 vuotta. Naomi soitti Malitolle, joka lupasi viedä meidät autollaan paikalle. Hetkeä myöhemmin Naomi kuitenkin sanoi jotain ja lähti ylittämään tietä. Tiirailin kadun toiselle puolelle ja näin pakettiauton: meidän koulubussi! Kuljettaja astui autosta ja alkoi keskustelu, joka käytiin twiksi. En siis ymmärtänyt mitään, ennen kuin kuljettaja meni autoon ja palasi mukanaan nukkuva tyttö. Kaikki nauroivat ja huokasivat helpotuksesta: tyttö ei siis joutunutkaan vakavaan onnettomuuteen, vaan oli nukahtanut koulubussiin. Kuljettaja oli huomannut tytön vasta, kun kaikki muut olivat jo nousseet kyydistä. Kuljettajalla ei ollut tietoa tytön osoitteesta ja puhelimen akku oli loppu, joten hän ei myöskään voinut soittaa Naomille. Kujettaja oli lähtenyt ajamaan takaisin koululle, mutta ruuhkan takia aikaa oli kulunut.

Lähdettiin ajamaan Maliton autolla ja vähän 9 jälkeen ojennettiin uupunut tyttö takaisin äidilleen. Istahdettiin takaisin autoon, kun opettaja yht äkkiä pomppasi pystyyn. Tyttö oli ehtinyt tyhjentää rakkonsa nahkapenkille sillä aikaa, kun juteltiin tytön äidille. Ei voitu kuin nauraa. Tällä kertaa loppu todella oli onnellinen.

Koulusta part 2

Sunnuntain ja maanantain välinen yö. Herään ensimmäisen kerran kolmelta, kun kirkossa on taas meno päällä. Seuraavan kerran herään puoli viiden aikoihin, kun naapurin lapset alkavat leikkiä. Herätyskello soi kuudelta. Makoilen sängyssä puoleen asti ja sitten nousen ylös. Kahdeksalta suuntaan kouluun, jossa tervehdin paria opettajaa. Osa lapsista on vielä siivoamassa tai hakemassa vettä, mutta suurin osa seisoo valmiina aamunavausta varten. Vähän kahdeksan jälkeen ilmoille kajahtaa Ghanan kansallislaulu "God bless our homeland Ghana" ja sen jälkeen laulu, jossa toivotetaan huomenta Jumalalle: "Good morning Jesus, good morning Lord..." Tämän jälkeen opettaja käy jokaisen oppilaan läpi ja tarkastaa, että jalassa on sukat, kädessä liina ja päällä puhdas koulupuku. Jos näin ei ole, keppi heilahtaa. Tämän jälkeen on marssilaulun vuoro. Luokka kerrallaan oppilaat menevät luokkiin odottamaan tunnin alkua.

Kello näyttää puoli yhdeksää. Tunnin ja 15 minuutin päästä opetan englantia 8. luokkalaisille. Käytän jäljellä olevan ajan tunnin valmisteluun ja musiikin kuunteluun.

***

Oppitunnin jälkeen siirryn toiseen luokkaan, jossa opetan I.C.T.:tä 7. luokkalaisille. "Knocking", kuuluu ääni takaani. "Yes?", kysyn pojalta, joka on tullut luokkaan. "I came to collect my pen from this boy", kuuluu vastaus. Itken ja nauran samaan aikaan sisäisesti - kynät näyttävät olevan hiipuva luonnonvara meidän koulussa, koska oppilaat joko 1.) kadottavat 2.) rikkovat kynän heti sellaisen saatuaan.

"Break time, pleeeease!" Pienimmät oppilaat kiiruhtavat pöydän luokse, jossa kanttiininainen myy riisiä. Menen ulos, jossa osa lapsista leikkii. Joku laskee liukumäkeä maha edellä, tömähtää maahan ja alkaa itkeä. Menen paikalle, pyyhin kyyneleet ja putsaan hiekat pojan vaatteista. 10 sekuntia myöhemmin lapsi on taas leikkimässä. Poika, joka vastaa kellon soittamisesta, on myöhässä. Näen pojan kauempana ja osoitan rannettani. Menee vielä viitisen minuuttia ja sitten poika raahautua sisälle ja soittaa kelloa: "Break over, pleeeease!"

Istahdan pöydän ääreen ja alan valmistella seuraavan päivän tunteja. Hetken päästä pieni tyttö tulee pyytämään laastaria. Annan laastarin ja jatkan kirjoittamista. Seuraavan kerran huomio herpaantuu, kun kuulen kovaäänistä itkua. Nostan katseen ja näen opettajan lyövän oppilasta kepillä. Samalla sekunnilla, kun lyöminen loppuu, loppuu myös itku. Tunti jatkuu normaalisti. Toisaalla opettaja nukkuu pöytää vasten samalla, kun yksi oppilaista kirjoittaa muistiinpanoja taululle.

Kello on puoli yksi. Siirryn ruokalaan, jossa jaan ruoan valmiiksi pöytiin Hannahin kanssa. Pian Nursery-luokan lapset kiiruhtavat sisään. Luokka kerrallaan oppilaat tulevat syömään ja viimein kuuluu huuto: "Class 10" - meidän opettajien vuoro. Ruoan jälkeen tiskataan omat lautaset ja sitten siivotaan ruokala.

Viimeinen tunti käynnistyy. Kurkistan Nursery-luokkaan, jossa näky on hulvaton: osa lapsista juoksee ympyrää ja laulaa kovaäänisesti samalla, kun osa lapsista nukkuu lattialla mattojen päällä. Kaksi nuorinta lasta istuu vastapäätä toisiaan ja kommunikoi käsiään käyttäen, vaikka eivät osaa vielä puhua. Opettajat istuvat tuoleilla ja juttelevat keskenään. Menen takaisin pöydän ääreen, mutta vain hetkeksi, koska kohta edessäni on poika, joka kertoo kahden oppilaan tappelevan. Seuraan poikaa luokkaan, jossa tyttö ja poika ovat kiinni toisissaan. Joudun käyttämään voimaa pitääkseni nämä kaksi irti toisistaan. "Madam, please, let me beat him a bit", sanoo tyttö anelevalla äänellä.

Kello kolmelta soi kello: "Closing time, pleeeease!" Riemunkiljahdukset täyttävät koulun. Saatan pienen tytön kotiin ja olen matkalla huoneeseeni, kun yksi opettajista kysyy, voisiko ottaa koulun tietokoneen kotiinsa. Vastaan, että kone on tarkoitettu vain oppitunteja varten. Selvästi pettyneenä opettaja poistuu paikalta ja minä rojahdan sänkyyn.

Psst. Alhaalla olevat kuvat on promokuvia koulubussia varten, luokkakoot ei siis normaalisti oo näin isoja.

No wonder they always think we're twins...

*Pictures from Hannah's camera

It's not about the money

Ghanassa on käytössä cedit ja pesewat. Yksi euro vastaa noin neljää cediä, joten järkytys oli suuri, kun tajusin käyttäneeni reilun kahden kuukauden aikana lähes 900 euroa - puolet koko matkan budjetista! Ensimmäisten viikkojen jälkeen muistan ajatelleeni, ettei rahaa kulu ollenkaan, kun kaikki on niin halpaa. No, väärässä olin. Niinhän se menee, että pieniä ostoksia tehdessä summa kasvaa huomaamatta. Ajattelin nyt yrittää muistella, mihin kaikkeen oon rahaa tässä viime aikoina tuhlannu:
- vaatteet ja kengät 50 e
- uusi puhelin 160 e
- matkustaminen 100 e
- netti puhelimeen 80 e
- lahjoitus opettajille 175 e
- ruoka 150 e
Yhteensä: 640 e
260 euroa uupuu vieläkin, enkä tiiä, mihin oon sen käyttänyt. Varmaan kaikkeen pikkusälään. Tietysti nyt tuntuu, että oisin voinu elää säästeliäämmin, mutta loppujen lopuks oon tehny melko vähän heräteostoksia: vaatteet ja netti yms. on ollu asioita, joita oon oikeesti tarvinnu. Ja nyt ei pitäis olla tiedossa vähään aikaan mitään suurempia menoeriä, (koputan puuta) kun uus puhelinki on hommattu. Puhelin oli pakko hankkia, koska viime lauantaina joku tuli ja varasti mun lompakon. Puhelin oli tietysti sisällä... Mutta ei siitä sen enempää, oon toipunut tapauksesta ja kuullut lauseen "This is Africa for you" niin monta kertaa, että oon hyväksyny ajatuksen, että näin ne asiat välillä menee - oltiin sitten Afrikassa tai ei.

Ehdin jo mainita, että Ghanassa on yleisesti ottaen halpaa, joten kokoan vielä lopuksi vertailun vuoksi listan asioista, joita tulee ostettua paljon sekä täällä että Suomessa: (laitan molemmat hinnat euroina, jotta vertailu on helpompaa)
- ruoka-annos (riisiä ja munakasta, nuudeleita yms.) 90 senttiä, 7 euroa.
- bussi(trotro)matka 35 senttiä, 4.70 euroa.
- netti kuukaudeksi puhelimeen (käytin aluksi kalliimpaa liittymää ja sen takia rahaa kului nettiin paljon...) 12 euroa, 30 euroa.
- leipäpussi 50 senttiä, 1.50 euroa
- 12 kpl banaaneja 50 senttiä, 2.50 euroa.
- olut (600 ml täällä) 1.50 euroa, 2 euroa.
- puvun teetättäminen kankaineen 30 euroa, 200 euroa.
- huone hienossa asunnossa, jossa yhteinen keittiö ja olohuone 90 e/kk, 250 e/kk

Tässä pari ensimmäisenä mieleen tullutta esimerkkiä. Vaikka hinnat on huomattavasti Suomen hintoja halvempia, huomaan, että alan ajatella kuin ghanalainen: 4 cedin (1 euron) hintainen juoma tuntuu kalliilta ja pyörittelen silmiä, jos käytetystä mekosta pyydetään yli 35 cediä (9 euroa). Täytyy myös ottaa huomioon, ettei palkat oo kovin kummoisia useimmissa työpaikoissa. Meidän koulun opettajat tienaa kuukaudessa 100 cediä. Sillä palkalla ei kyllä hirveesti matkustella tai tehdä mitään luksusta.

It's malaria

Malaria on tällä hetkellä melko ajankohtainen, koska kaksi vapaaehtoista ja yksi meidän koulun opettajista on sairastanut kyseisen taudin parin viime viikon aikana. Meidän vapaaehtoisten porukassa mielipiteet malarianestolääkkeistä ja niiden käyttämisestä vaihtelee melko rajusti. Osa on sitä mieltä, että mitään lääkkeitä on turha käyttää, osa sitä mieltä, että lääkkeet on ehdottomasti hommattava ja osa käyttää lääkkeiden sijasta malarialta suojaavaa teetä. Itse oon melko vahva estolääkkeiden puolestapuhuja. Niinpä aattelin kertoo mielipiteeni usein kuulluista argumenteista.




"Malaria ei tapa." Itseasiassa tappaa: Wikipedian mukaan vuosittain 584 000-855 000 ihmistä kuolee malariaan. Okei, suurin osa kuolemista tapahtuu tietenkin oloissa, joissa ei ole mahdollisuutta lääkkeisiin ja sairaalahoitoon, mutta se ei poista sitä faktaa, että malaria voi tappaa.


"Lääkkeet on kalliita." Sain koko puolen vuoden malarianestolääkkeet vähän yli 100 eurolla, mikä ei oo mun mielestä paha summa. Estolääkkeitä on siis kolmea laatua: Malarose, Lariam ja antibiootit. Syön ite antibiootteja.


"Lääkkeistä saa kauheita sivuvaikutuksia." Monet on varmasti kuullu Lariamista ja sen aiheuttamista sivuoireista, esimerkkinä psykoosi. Huolenaihe on ihan tosi. Sain itekkin melko vahvoja hallusinaatioita viime kesänä, kun söin Lariamia Kenian matkalla. Sivuoireita ei kuitenkaan tuu kaikille, joten lääkettä kannattaa kokeilla ennen suoralta kädeltä hylkäämistä. Ja jos Lariam ei jostain syystä itselle sovi, niin vaihtoehtoja on todella muitakin. Oon nyt syönyt antibiootteja lähes 2,5 kk ilman minkäänlaisia sivuoireita.


"Ei oo terveellistä syödä niin paljon antibiootteja." On totta, että jollain tasolla antibioottien popsiminen voi rasittaa elimistöä ja huonontaa vastustuskykyä, mutta oon varma, että lääkkeet, joilla elimistö pumpataan täyteen malariaa sairastaessa, on varmasti vielä epäterveellisempiä.


"Käytän hyttysmyrkkyä, pidän pitkiä vaatteita ja nukun malariaverkon alla." Ootko silti säilynyt täysin ilman hyttysenpistoja? Yksikin pisto kun riittää...


Tällaista pohdintaa tänään. Tiivistyksenä vielä, että useimmiten malariasta selviää noin viikossa, mutta eikö senkin viikon voisi käyttää paremmin, kun sängyssä makaamalla?

Begoro

Nils ja Simon vieraili meidän projektissa pari viikkoa sitten, joten nyt oli vastavierailun aika. Pakattiin tavarat jo torstai-iltana, joten perjantaina päästiin lähtemään heti ruokailun jälkeen. Mentiin ensin Kejetiaan, jossa tavattiin kaks muuta vapaaehtosta, Friedermann ja Hannes. Sitten aloitettiin meidän matka kohti poikien projektia ja Begoroa. Matkattiin yhteensä 7,5 tuntia ja trotroja ehdittiin vaihtaa kolme kertaa. Aika meni kuitenkin mukavasti plantaasipsejä syödessä ja musiikkia kuunnellessa. Matkan aikana ehdittiin kokea myös rankkasade. Kyllä jää Valio-myrskyt kakkoseksi, kun vertaa täällä pauhaaviin puhureihin: pilvetön taivas muuttuu hetkessä myrskykeskukseksi. Kaikissa autoissa oli hätävilkut päällä sadekuuron aikana, koska näkyvyys on sateen aikana huono. Viimeinen osuus Osiemista Begoroon oli kyllä aikamoinen koettelemus: ulkona oli jo pimeää ja olin tosi väsynyt, joten jouduin oikeesti tekemään töitä, etten ois lentänyt vieressä istuvan matkustajan syliin, kun kuski kaahasi pitkin kuoppaista, pimeää tietä. Perille kuitenkin päästiin ja nähtiin festivaalien aikaansaama väenpaljous. Kohta tietä pitkin asteli värikkäästi pukeutuneiden ihmisten seasta joukko obruneita: kaikki projektin 8 vapaaehtosta tuli tervehtimään meitä. Nils ja Simon oli varannut etukäteen Hannahille ja mulle huoneen Guest Housesta, joten heitettiin tavarat huoneeseen ja sen jälkeen liityttiin muiden vapaaehtoisten kanssa Hot Spottiin. Oli kiva jakaa kokemuksia ja rentoutua, mutta 12 aikoihin olin niin väsynyt, että toivotin hyvät yöt muille ja painuin pehkuihin. Hannah tuli pian perässä, eikä mennyt kauaa, kun oltiin molemmat sikeessä uneessa.

Lauantaina herättiin, syötiin aamupalaa ja sitten suunnattiin kulku kohti poikien projektia, Nation Builders koulua/orpokotia. Kauaa ei tarvinnut kävellä, koska Begoro ei ole iso: kaupungissa on yksi pääkatu, jota pitkin kävelemällä pääsee melkeinpä joka paikkaan. Koulu löytyi vähän sivummasta, rauhalliselta sivutieltä. Ihastuin paikkaan kyllä heti ensisilmäyksellä. Etupihalla on nurmikenttä, jossa lapset voi juoksennella, ja pihalla kasvaa puita, joiden varjossa on mukava istua. Paikassa on kyllä oma totuttelemisensa: kaikki 8 vapaaehtosta asuu kahdessa huoneessa, joten yksityisyyttä ei oikeestaan oo. Lapsia on paljon, joten aina on joku tarvitsemassa jotain. Suihkuja ei myöskään oo ja vessat on pihan perällä, joten yölliset vessareissut saattaa olla vähän tympeitä. Paikan vapaaehtosilla on oikeesti paljon töitä ja vastuu lapsista on käytännössä heillä. En tiiä, olisko musta tollaseen projektiin, mutta toisaalta ihastuin siihen, kuinka intensiivistä kaikki oli. Kuten sanottua, Begoro ei oo iso ja tuntuu melkein maaseudulta Kumasiin verrattuna, mutta se tarkottaa sitä, että paikassa on oma rauhansa. Vapaaehtoset viettää tosi paljon aikaa projektissa ja tosiaan elää omalla tavallaan lasten ehdoilla.

Rakastuin myös paikan maisemiin. Begoroa ympäröi vehreät vuoret joka suunnalta, mikä oli tosi mukavaa vaihtelua Kumasiin. Täällä kun tuntuu välillä, että tilaa hengittää ei oo. Kumasissa on siis myös vuoria, mutta ne tuntuu jotenkin kaukaisilta, kun on kaupungissa tuhansien ihmisten ympäröimänä. Vuoret luo aina jotenki tilan tuntua ja vapautta. Käytiin myös kattomassa vesiputousta, joka on vaan 15 minuutin kävelymatkan päässä päätieltä. Vesiputous tuntu jotenkin maagiselta. Oli absurdia löytää sellanen paikka niin läheltä kaupunkia. Kyllä luonto on ihmeellinen. Ja vielä hienompaa on nähdä tällasia paikkoja koskemattomassa luonnossa, kun luonnonpuistossa. Tai no luonnonpuistojahan nimenomaan suojellaan, mutta on ihanaa nähdä jotain tällaista ilmaiseksi.
Palattiin projektilta takaisin päätielle juuri sopivasti näkemään johtajakulkue. Kulkue koostui siis eri heimoihin kuuluvista ihmisistä ja näiden heimojen johtajista. Johtajia kannettiin hienosti koristelluilla tuoleilla ja joku heilutti suuria varjoja. Kuultiin myös kovaäänistä musisointia ja nähtiin mahtavia heimovaatteita. Ihmiset otti kuvia sekä kulkueesta että meistä. Oli varmaan aikamoinen näky nähdä 12 valkonaamaa pienessä Begoron kaupungissa. Kulkueen jälkeen vietettiin ilta taas Hot Spotissa jutellen ja naureskellen. Begoron vapaaehtoisilla on tosi tiivis ja hauska porukka. Oli kiva nähdä uusia naamoja ja jakaa kokemuksia.

Aloitettiin kotimatka jo aamulla, koska pyrittiin olemaan perillä ennen pimeää. Matka takaisin menikin paljon nopeemmin, mikä oli hyvä, sillä olo ei ollut kovin kaksinen pitkäksi venyneen illan takia... Nyt on akut ladattu ja oon taas valmis uuteen viikkoon!